Osa 1: Mikä ihmeen aineeton kulttuuriperintö?

07.12.2018 | Anne Rautiainen

Kolmiosainen kirjoitussarja kertoo, mistä Unescon elävän kulttuuriperinnön listassa on kysymys.

Suomen Latu on esittänyt, että jokamiehenoikeudet, tai oikeastaan jokamiehenoikeuksien mahdollistama perinteinen suomalainen tapa olla ja liikkua metsässä, voisi sopia Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. 

Aihe on vieras, joten julkaisemme siitä kolmiosaisen kirjoitussarjan. Ensimmäisessä osassa tutustumme Unescon aineettoman, elävän kulttuuriperinnön yleissopimukseen. 

 

Unescon yleissopimus valmistui vuonna 2003. Tällä hetkellä lähes kaikki maailman valtiot, peräti 178, ovat siinä mukana. Suomi allekirjoitti sopimuksen vuonna 2013.

Kansainvälinen sopimus ohjaa ja auttaa valtioita oman elävän kulttuuriperinteen tunnistamisessa ja vaalimisessa, mutta ei määrää esimerkiksi perinteen turvaamisesta tai turvaamisen keinoista.

Unescon aineettoman elävän perinnön sopimuksella on kolme keskeistä tavoitetta: edistää aineettoman kulttuuriperinnön suojelua ja vaalimista, taata eri yhteisöjen, ryhmien ja yksilöiden aineettoman kulttuuriperinnön kunnioittaminen sekä lisätä tietoisuutta aineettoman kulttuuriperinnön merkityksestä.

 

Sopimus painottaa perinteen välittämistä muun muassa sukupolvelta seuraavalle. Perinne pysyy elävänä, kun ihmiset harjoittavat sitä: elävä perinne elää ajassa ja sopeutuu muutoksiin, muuten se ei olisikaan elävää. 

Tässä aineettoman elävän perinnön sopimuksen sisältö eroaa täysin vanhemmasta, jo 1972 solmitusta, ja paremmin tunnetusta Unescon maailmanperintösopimuksesta. 

Maailmanperintösopimus suojelee luettelossa olevia kiinteitä rakennuksia, rakennelmia ja luontokohteita, kuten Suomenlinna tai Petäjäveden vanha kirkko sellaisenaan. Aineeton perinne taas tarkoittaa erilaisia juhlia, tapoja, tanssia, laulua, käsitöitä, pelejä, leikkejä, uskomuksia tai vaikkapa ruokaan ja esittävään taiteeseen liittyviä ilmiöitä.

Kansainvälisiä esimerkkejä elävästä perinteestä ovat välimeren keittiö, haukalla metsästäminen ja belgialainen olutkulttuuri.

 

Unescon sopimukseen liittyvän luetteloinnin avulla halutaan tuoda näkyvyyttä elävälle perinnölle ja jakaa hyviä käytäntöjä maiden kesken. Luetteloinnin tarkoituksena on tehdä näkyväksi elävää aineetonta kulttuuriperintöä kaikessa rikkaudessaan ja moninaisuudessaan.

Kansallisesti arvokkaiden perinteiden tunnistaminen on omiaan lisäämään niiden tiedostamista ja arvostamista.

Yleisesti esitetty pelko on, että Unesco määrittäisi miten elävää perinnettä tulee kansallisesti vaalia tai että Unesco jollain tavalla ”jäädyttäisi” perinteen siihen tilaan, missä se on nyt. 

Käsitys on virheellinen, sillä sopimuksen ytimessä ovat perinnettä harjoittavat yhteisöt, ryhmät ja yksilöt: he päättävät itse, mikä perinteessä on tärkeää ja säilyttämisen arvoista ja millä menetelmillä sitä suojellaan ja pidetään elävänä. Juuri tämä on aineettomassa perinteessä kaikkein olennaisinta. Tanssi pysyy elävänä vain tanssimalla, musiikki soittamalla ja laulamalla ja sienestys sienestämällä. 

Vuonna 2019 Suomi on päättänyt esittää Unescon elävän perinnön kansainväliseen luetteloon vietäväksi saunomista ja 2020 kaustislaista viulunsoittoa. 

Lue kirjoitussarjan muut osat täältä: Osa 1, osa 2 ja osa 3

Kommentointi

Otsikko:
Kommentti:
Nimi:
 

Luitko jo nämä jutut?