Yllätys kusiaiskeolla

02.12.2020 | Pertti Koskimies

"Paljon olen ammattiornitologina nähnyt, mutta ikinä en ole nähnyt lintua muurahaiskylvyssä."

Luonnossa parasta on, että siitä oppii aina uutta. Se voi yllättää joka päivä.

Tuiki tavallinen keltasirkkukin. Sen on nähnyt tietämättään jokainen suomalainen paitsi imeväiset ja ikänsä Kampissa, Töölössä ja Perä-Lapissa pysyneet.

Vaikka viluisimmat keltasirkut pakenevat talvea Itämeren taakse, jää sitä uhmaamaan yksi sirkku per suomalainen ruokakunta.

Kesällä keltasirkkuja piisaa yksi per kansalainen, kun poikasetkin lasketaan. Lasketaanhan ne ihmispopulaatiossakin.

Sirkut kerääntyivät kylpemään – kusiaiskeolle!

Keltasirkku jos mikä on arkilintu, vaatimaton, ruskeankirjava. Appeekseen se noukkii rikkaruohojen ja jokapaikanheinien siemeniä. Se asuu runnotuissa metsänreunoissa, hakkuuaukoilla, joutomailla, lähiön- ja kylänkulmilla, ryteiköissä ja murrokoissa, rumissakin paikoissa – niin kuin suomalainen.

Naaras kyhää peruspesän, munii keskivertomäärän munia, joiden värit ovat sinne päin.

Keltasirkku on epäileväinen, kyräilee uutta, pelästyy pienestä. Lauluintoa olisi, mutta tempo on tasapaksu, nuotti yksitotinen. Lentokin on poukkoilevaa säntäilyä sinne tänne, koska suunta on hukassa.

Keltasirkut elävät ihmisten ilmoilla Etelä- ja Länsi-Suomessa, murto-osa Itä- ja Pohjois-Suomessa kaukana toisistaan, viimeiset mohikaanit jokusessa jokilaaksossa tunturien takana.

Jos kaikki keltasirkut jaettaisiin tasaisesti, niitä olisi vajaat 20 joka neliökilometrillä. Kuin suomalaisia.

Seisoskelin loppusyksyn sateentihkuisessa pellonkulmassa, joita on miljoonia. Varis raakkui, harakka nauroi. Tapahtumattomuuden korkea veisu, hiljaisuuden harmaa retriitti. Mielen lataamo, jollaisesta kuulemma joku maksaakin.

Loitommalla toista tusinaa keltasirkkua alkoi hypähdellä villisti kuin transsissa. Sirkut kerääntyivät kylpemään – kusiaiskeolle!

Ammattiornitologina ja 53 lintuvuoden jälkeen toki tiesin, että jotkin lajit karkottavat syöpäläisiä makailemalla muurahaiskeolla, ja olen nähnytkin närhien ja rastaiden lähtevän keoilta. Mutta ikinä en ole nähnyt lintua muurahaiskylvyssä. Eikä tuhansissa lintukirjoissani, uusissa ja yksityiskohtaisimmissa käsikirjoissakaan lue, että useampi lintu saati parvi kylpisi yhdessä.

Ei elämä asu toisaalla vaan tässä ja nyt.

Keltasirkut eivät piitanneet siitä, mitä kirjat tietävät. Ne tanssahtelivat, heittäytyivät kyljelleen, levittivät siipiään, poimivat kusiaisia nokalla kainaloonsa. Saivat kirput, täit, väiveet ja lintukärpäset maistaa muurahaishappoa ja pihtileukoja.

En ole ikinä kaivannut kaukomaille enkä ymmärrä niitä, jotka marisevat, kun koronan takia jäi Gabon ja Dominikaaninen Tasavalta käymättä. Ei elämä asu toisaalla vaan tässä ja nyt.

Olen ihastellut arkiluontoa yli puoli vuosisataa, käyttänyt enemmistön elämäni valveillaoloajasta eläinten touhujen seuraamiseen. Olen katsellut kymmenet kerrat tuotakin kusiaispesää, joka palkitsi syksyn ihmeellä.

Kuinka moni ihme odottaakaan metsässä sellaista suomalaista, joka ei vielä tiedä, mikä lintu laulaa ”tilt-talt-tilt-talt…”, mitä ovat elaska, limaska ja nuljaska, tai miltä näyttää ilomantsilainen