Yli Dinaaristen Alppien

20.04.2018 13:01 | Marinella Himari

Dinaariset Alpit ovat kuin uinuvan pedon särmikäs selkäranka, jonka huiput kulkevat halki Albanian, Bosnian, Kroatian, Kosovon, Montenegron, Serbian ja Slovenian kantaen yhteisnimeä Via Dinarica. | Teksti & kuvat Marinella Himari

Koto-Suomessa en vielä arvannut, millaiseen koettelemukseen päätyisin. Pakkasin tuttuun tapaan vaellusvarusteet rinkkaan, tein eväät ja lähdin lennolle, joka veisi minut Istanbulin ja Sarajevon kautta Via Dinarica -megatrailin avajaisiin Bosnia ja Hertsegovinan Blidinjeen. Sieltä alkaisi tähänastisen elämäni lyhyin, mutta vaativin vaellus.

Maisemien puolesta sitä ei ole vaikeaa olla uskomatta.

Via Dinarica on Albaniasta Sloveniaan ja samalla maailman laajimman karstimaan läpi kulkeva kansainvälinen megatrail, jonka vuoden 2016 alkupuoliskolla avattu White Trail kulkee nimensä mukaisesti lumihuippujen kautta: komeat vuoret dominoivat pohjoista Albaniaa, luoteista Kosovoa sekä Plavin ja Gusinjen alueita koillisessa Montenegrossa.

Kokonaispituudeltaan yli 1 000 kilometrin mittainen reitti yltää lännessä Adrianmeren rannikolle ja idässä niin kauas kuin Serbian Tara-kansallispuisto sijaitsee. Osuupa reitin varrelle myös kaksi Euroopan suurinta kalkkikiviluolaa Slovenian Postojnskessa ja Skocjanskessa.

Kesäkuun avajaisissa juhlittiin kolmesta vaellusreitistä ensimmäistä: White Trail kulkee nimensä mukaisesti korkeimpien huippujen kautta. Seuraavana vuorossa on Green Trail, jonka polut puikkelehtivat alempana vuoristossa läpi tuuheiden metsien ja vihantien niittyjen. Adrianmeren rannikkoa ja sisämaan vesistöjä seuraileva Blue Trail on suunniteltu avattavaksi vuoden 2018 aikana.

“Vaikka historia on rikkonut ja pirstaloinut Balkanin maiden keskinäistä yhteyttä, luonto yhdistää meitä kaikkia”, todettiin avajaispuheessa.

En voisi olla enempää samaa mieltä.

Pilvet alkoivat uhkaavasti kerääntyä vuorten ylle, mutta avajaiset saatiin onneksi päätökseen ilman sadetta. Osa lähti pyöräilemään sovittua yhteislenkkiä, osa huiputtamaan viereistä Vran-vuorta. Me suuntaisimme kohti Blidinjen luonnonpuistoa, joka jää Livnon ja Mostarin väliin. Alue on niin upea, että Kroatian katoliset uskovat paikan olevan lahja Jumalalta. Maisemien puolesta sitä ei ole vaikeaa olla uskomatta.

Nostimme rinkat selkäämme. Metsäinen polku johdattaa Masna Lukan luostarin luokse, josta uuden vaellusreitin osuus virallisesti alkaa. Kahden ensimmäisen kilometrin ajan kaikki sujuu hyvin, kunnes saavumme jyrkimmälle nousulle, mitä olen eläessäni nähnyt. Myös matkakumppani Olja on ihmeissään. Samalla hetkellä niskaan ryöpsähtää kylmä sadekuuro.

Harvaoksaiset mäntypuut eivät pitäneet vettä. Ajatukset harhailivat vaelluskaverin tarjoamiin taateleihin, tulevaan koitokseen ja siihen karuun tosiasiaan, että sade vain yltyi yltymistään.

Oljan mukaan huonoa säätä oli luvattu koko illaksi. Sekös riemastutti, sillä edessä olisi lähes 1 000 metrin nousu yli kahdessa tonnissa sijaitseva huipun kautta Veliki Vilinacin vuoristomajaan, jossa meidän oli tarkoitus yöpyä.

”Tämä alun nousu on kyllä todella ikävä”, oppaamme Edin sanoi ja nyökkäsi vuoren suuntaan, ”mutta kun siitä selviää, niin sitten helpottaa. Eiköhän mennä, ettei sade kylmetä!”

Pyyhin pisaroita poskipäiltä. Märkä polku hävisi kauempana rinteille laskeutuneiden sadepilvien harmauteen. Ei auttanut kuin laittaa vaelluskenkää toisen eteen. Sadetta kesti onneksi vain reilun tunnin.

Nousu oli niin jyrkkä, että matkantekomme kesti odotettua kauemmin. Tunnit venyivät. Taateleita kului. Mutta mitä syvemmälle ja kauemmaksi viralliselta kansallispuistoalueelta kuljimme, sitä upeammiksi kävivät Bosnian jylhät vuoristomaisemat ja ympärillämme puhaltava erämaan henki.

Eläimiä tai lintuja ei näkynyt eikä kuulunut. Ne eivät ole tottuneet ihmisiin, joita kulkee täällä harvoin. Matalat havupensaat yltivät välillä miehen mittoihin, pienet kukat pilkuttivat kuivaa maata. Vuorenrinteiden väliin valuneet aavat alueet olivat kuin menneiden aikojen kuivuneita järviä, vaan enää ei vettä näkynyt missään.

Hiljaisuuden kyllä kuuli ja aisti.

”Miltä tuntuu kirjoittaa ensimmäisenä suomalaisena nimensä tähän vieraskirjaan?” Edin kysyi, kun olimme viimein päässeet perille Planinarski dom Vilinacin vuoristomajaamme.

“Sitä on vaikea kuvitella”, vastasin kauhoen kuumaa ja rasvaista nuudelikeittoa suuhuni, ”mutta onhan tämä nyt ihan mielettömän hienoa!”

Päivä oli ollut pitkä ja vienyt kaikki voimat, joten tankkasimme energiaa ja nesteitä koko illan.

Vaikka retkemme ei tällä kertaa kestäisi kuin yön yli, tulisi reittimme olemaan tämän Bosnia ja Hertsegovinaa halkovan White Trail -reitin jyrkin ja haastavin. Painaessani pääni tyynyyn en siis osannut aavistaakaan, miten hirveä päivä meillä olisi huomenna edessämme.

12. kesäkuuta, 2016. Hyvää ­huomenta! Kirjoitan tätä 1961 metrissä sijaitsevassa vuoristomajassa, jossa nukuin varmasti yhdet elämäni parhaista unista. Lähes 1 000 metrin nousu sekä sadesään liukastuttamat rinteet ja kivet meinasivat ottaa meistä erävoiton, siitä alun noususta puhumattakaan.

Yöllä satoi kaatamalla, oikeastaan myrskysi. Peltikattoa hakannut rankkasade loppui kuitenkin onneksi tuntia ennen 06:40 herätystämme.

Tämä vaellus on tarjonnut uskomattomia maisemia, joista parhaat luontonähtävyydet todistamme pian näiden aamukahvien perään! Seuraavien seitsemän tunnin ajan tarkoituksenamme on siis laskeutua kahdestatuhannesta kahteensataan – aika lailla tarkalleen 1 800 metriä.

Dinaaristen Alppien sanotaan olevan Euroopan tutkimattominta vuoristoa, ja siltä se todella tuntui, kun katseli alas laaksoihin Bosnian päälaelta. ”Terve unelmat!” tokaisin valokuvatessani näiden Hertsegovinan alueen majesteettisen maiseman yllä seilaavia pilviä. Näky oli uskomaton.

Ehdin ikuistaa myös pirun kylmän Crvenjak-lammen sekä upean luonnonkivimuodosteleman Hajducka Vratan, kunnes pamahti: kävellessäni rinnettä alas tunsin ikävän vihlaisun polven ulkosyrjässä.

Maailma ja mieleni mustenivat hetkessä. Juoksijan polvi. Sen tietää ensimmäisestä vihlaisusta. Myös sen, ettei mikään helpota koko ajan pahenevaan kipuun, joka loppujen lopuksi estää polven taipumisen eli normaalin kävelyn. Ja nyt ollaan matkalla pelkästään alamäkeen.

Olimme edenneet vuoristomajalta vain muutamia satoja metrejä. Edessä olisi vielä 1 500 lisää. Purin hammasta, myöhemmin kieltä. Irvistelin, ja lopulta oli pakko tunnustaa vaelluskavereille: “Nyt ei ole kaikki hyvin.”

Sain Edinin vaellussauvan lainaan ja nojasin siihen jokaisella askeleella. Kului tunti, kului toinen. Kolmannen kohdalla olin valmis luovuttamaan, sillä edessä olevat neljä tuntia tuntuivat mahdottomilta kulkea. Pysähdys, toinen pysähdys. Kielestä tulee verta. Viides tunti, kuudes tunti, alkaa huimata. Olen purrut huulenkin rikki. Polvitaipeeseen sattuu niin paljon, että tekisi mieli oksentaa.

Seurasin vaelluskellon korkeuskäyrää herkeämättä: kun 300 metriä napsahti rikki, huokaisin niin, että poskelle vierähti kyynel. Se sekoittui sateeseen, joka halusi päättää loppumatkan alas laaksoon, yltyen pian sellaiseksi kuten meilläpäin tavataan sanoa: “Sataa maahan asti.” Eli paljon.

Myöhästyimme aikataulusta tunnin.

Olen minä ennenkin kulkenut vaativia reittejä, mutta White Trail opetti sen, mitä demanding todella tarkoittaa. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että parin päivän vaellus voisi olla niin vaativa, mutta eihän se toisaalta yllätä: tuntureiden tallaajana ja satunnaisesti ulkomailla vaeltavana sitä sortuu kuvittelemaan, että maasto on yhtä lailla saavutettavissa kuin Suomessa. Vaan aatoksissa kaukana siinsivät ne loivat paljakat ja kurut, jotka kanjonien pikkusisarina tunnetaan.

Via Dinarica ei ole vain vaellusreitti – se on monipuolinen seikkailu, jonka pelkän Bosnian osuuden kulkee kuukaudessa, koko reitin ehkä puolessa vuodessa. Oletko sinä ensimmäinen suomalainen, joka tekee sen?

viadinarica.com