Yksinvaeltaja

28.05.2025 | Pauliina Toivanen

Älä koskaan lähde yksin tunturiin, kertoo Kiilopään kelotaulun ensimmäinen tunturivaeltajan käsky ja Yksinvaeltaja-kirjan aloituslause. Kirjailija Anna Koikkalainen lähti silti, ja raja ihmisolennon ja tunturin välillä alkoi hälvetä läpikuultavammaksi.

Anna Koikkalainen lähti ensimmäiselle yksinvaellukselleen olosuhteiden pakosta. Kun kukaan kaveri ei päässytkään kesävaellukselle mukaan, häntä alkoi kiehtoa ajatus tunturiin lähtemisestä ihan yksin.

Ensimmäiseksi yksinvaelluskohteekseen hän valitsi aloittelijalle lempeähkön Pyhä-Luoston vaellusreitin. Ensimmäisen yönsä hän halusi viettää laavussa, yöttömän yön syleilyssä. Epäilykset yksinvaelluksen järjettömyydestä hiipivät silti ajatuksiin, ja uni oli katkonaista. Aamuyöllä hän havahtui häiritsevään tunteeseen: joku tuijottaa!

Koikkalainen puristi silmäluomiaan tiukemmin kiinni ja työnsi päätään syvemmälle makuupussinsa huppuun. Lopulta hän kuitenkin uskaltautui kohtaamaan vaanijansa silmästä silmään.

Laavun edessä olevalla nuotiokehällä häntä tarkkaili lapinkävijälle tuttu, oranssinharmaa lintu.

”Nauroin ääneen. Kuukkeli oli tullut toivottamaan minut tervetulleeksi metsäänsä!”

En kaivellut linnulle leivänmuruja eväspussini pohjalta, mutta se viipyi silti seurassani hetkisen verran. Tikkalaavun kuukkeli näyttäytyi mielessäni sanansaattajana, joka vahvisti vaellukselle lähtöni oikeaksi päätökseksi, Koikkalainen kertoo kirjassaan.

Myös seuraavilla yksinvaelluksilla linnut ovat ilmestyneet rauhoittamaan Koikkalaista juuri oikeilla hetkillä. Hammastunturin vaelluksellaan hän lähti illan tullen etsimään kenttää, jotta voisi soittaa ja puhua ihmisen kanssa. Sen sijaan hän löysi koivunoksalta värikkään linnun katselemassa rauhallisena ympärilleen.

”Linnun levollisuus lumosi minut täysin ja sai asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Unohdin levottomuuteni. Parin vuoden päästä näin yksinvaelluksellani samannäköisen ja -oloisen linnun. Vasta silloin tajusin sen olevan sinirinta.”

Yksinvaeltaessa omia ajatuksia ja tunteita ei pääse pakoon.

Koikkalainen pitää yksinvaelluksillaan syntyvää yhteyttään ympäröivään luontoon ennen kaikkea kokemuksellisena. Kainuusta lähtöisin olevalle ja Helsingissä nykyisin asustavalle Koikkalaiselle Lapin tunturimaisemassa kiehtoo sen eksoottisuus ja arvaamattomuus. Vuorovaikutus luonnon kanssa on siellä erilaista kuin kotimetsässä.

”Kaikkia lajeja ei tarvitse tietää, mutta yksin erämaassa huomaan luonnon herkemmin kuin kavereideni seurassa. Lajirajat liukenevat olipa siellä puita, pensaita tai kallioita. Kun annan itselleni luvan hellittää kaikenlaisen analysoinnin ja antaudun vain kokemukselle, kuulen maailmankaikkeuden syvän, perimmäisen hiljaisuuden.”

Vaelluksillaan Koikkalaisen on tehtävä päätökset ja kannettava vastuu niistä yksin, niillä taidoilla ja välineillä, joita hänellä sillä hetkellä on. Huonon valinnan seuraukset näkyvät oitis, jos lukee esimerkiksi karttaa, maastoa tai säätä väärin.

Silloin voi löytää itsensä kompuroimasta louhikosta. Pysähtymistä, tietoista läsnäoloa ja lempeää suhtautumista hän harjoittaa myös turvallisuussyistä.

”Kävelen hitaasti ja harkiten erämaata kodikseni. Tiedostan riskit ja mitä tekisin, jos jotain tapahtuisi. Erämaa on minulle ympäristö, joka mahdollistaa kehoni tarkemman kuuntelemisen. Saatan jäädä päiväksi telttaan lukemaan kirjaa ja pitää viikon vaelluksella kaksikin lepopäivää.”

Koikkalaisen mielestä arjessa korostuu etenkin näkö- ja kuuloaistit, mutta tunturissa ympäristö kannustaa käyttämään muitakin.

Tunturivaelluksella vuorovaikutus luonnon kanssa on konkreettista, kun täytyy ylittää virtaava joki ja kahlata, jotta pääsee eteenpäin. Paljakan tuulen tuntee, tunturipuron veden maistaa ja nuotion haistaa jo ennen kuin näkee savua.

Jokaisella yksinvaelluksellaan Koikkalainen on kohdannut myös yhden tai useamman lajitoverinsa.

”Vaikka lähden yksin vaeltamaan, jotta pääsen olemaan omissa oloissani, kohtaamiset lajitovereideni kanssa ovat usein ihania ja antavat voimaa. Tunturissa ei kerrota nimiä tai taustoja. Siellä ihmiset kohdataan ilman rooleja ja ennakko-odotuksia, jolloin voi päästä syvälliseenkin keskusteluun nopeasti.”

Yksinvaeltaessa omia ajatuksia ja tunteita ei pääse pakoon. Koikkalaisen mielestä vastauksien löytäminen ja omien totuuksien tunnustelu on kuitenkin mielekkäämpää maisemassa, jossa hän ei näe mitään ihmisen toiselle ihmiselle tekemää.

Yksinvaelluksella hän huomaa herkemmin, miten kaikki tunteet ovat kehollisia. Ilo, jännitys ja pelko heijastuvat fysiologisina ilmiöinä, kun lihakset rentoutuvat tai sydämenlyönnit nopeutuvat hikoillessa ja hengästyessä. Vaeltaminen tuntuu ruumiissa, mikä tuntuu mielessä.

Tunturissa kulkemista voisi Koikkalaisen mielestä kutsua pyhyyden kokemiseksi. Hänelle se on eräänlaista fyysistä rukousta, yhteyden luomista siihen johonkin, joka on ja jota ihmiset yrittävät nimetä.

Jossain vaiheessa kaiken tilalle lipuu tunturi – väljä ja villi, ulkoisen tilan avaruus. Silloin Koikkalainen kuulostelee, heijastuisiko tunturin ulkoinen rauha myös hänen sisäiseksi rauhakseen. Laventaisiko se mielenmaisemiakin?

”Tunturi on tila, jossa voin hengittää vapaasti. Se on rajaton tila, joka laajenee edustamaan koko maailmankaikkeutta. Siellä ei ole aikaa, mittaamista ja suorittamista. Koska maisemat ovat olleet siellä pitkään, tunnen tunturissa yhteyden myös menneisyyteen”, Koikkalainen kuvailee.