Vene repussa retkelle

09.09.2019 13:14 | Markus Sirkka

Packraftilla voi yhdistää patikoinnin ja melonnan. Isojärven kansallispuisto tarjoaa retkelle hyvät puitteet.

Keski-Suomen ja Pirkanmaan rajaseudulla sijaitseva Isojärven kansallispuisto muodostuu hämyisistä metsistä, jylhistä vuorista, jyrkistä kallioista ja niitä yhdistävistä vesistöistä ja retkeilyreiteistä – siis mainio paikka packraft-retkelle.

Reppulautalla sain hienot vesistöt omaan käyttööni.

Packrafting, kotoisasti reppulauttailu, yhdistää vaeltamisen ja melonnan.

Packraftilla voi meloa vesistöt ja patikoida niiden väliset maataipaleet tai päinvastoin, patikoida jokivarteen ja meloa takaisin, tai käyttää lauttaa vain vesistöjen ylityksiin ilman pitkiä kiertolenkkejä. Se käy kätevästi, sillä pienen kumiveneen näköinen, ilmatäytteinen alus ei paina muutamaa kiloa enempää ja sen täyttäminen ja tyhjentäminen käyvät kädenkäänteessä, muutamassa minuutissa.

Lokakuun aamu Kuorejärven laavulla on kuulas. Päivä käyntiin: kahvit tulille ja sitä rataa.

Aika siirtyä vesille. Lauttaa täyttäessä seuraan, kuinka käpytikka koputtelee rannan kelossa kävystä siemeniä, tiaiset kurkistelevat uteliaina kaarnan koloihin ja oksanhankoihin. Peloton närhi kiertelee laavua kuin Lapin kuukkeli, kädelle se ei kuitenkaan uskaltaudu.

Syksy on vahvasti läsnä: lehtipuut riisuvat kesäpalttoitaan, mutta vastarannan vihreä rinne on ruskankeltaisilla koivuilla kirjailtu. Kymmenkunta hanhiauraa lentää kohti Pohjanmerta.

Majavat ovat kaataneet haapoja aivan laavun vierestä, nyt kannoissa kasvaa piispanhiippoja, yksi jättikokoinenkin. Amerikanmajava on kansallispuiston tunnuseläin, ja sen jälkiä näkee kaikkialla, itse eläintä ei niinkään. Myöhemmin Kannuslahden keittokatoksella kuitenkin onnistaa, kun jo pimenneessä illassa tulistellessa kantautuu järveltä terävä lätsäys, majavan häntähälytys – ihminen!

Kiinnitän rinkan irtohihnoilla lautan keulasta löytyviin kiinnityslenkkeihin. Peninkulmasaappaani eivät mahdu kannen alle, joten ne on riisuttava. Melon joko paljain jaloin tai käytän neopreenitossuja.

Alukselleni luvataan kantavuudeksi 140 kiloa. Uskon sen, sillä vaikka lastaan lauttaan kaikki kantamukseni, itseni mukaan lukien yli sadan kilon kuorman, ei alus niiaa eikä sukella, vaan päinvastoin, meno rauhoittuu.

Kevyt alus ottaa helposti tuuleen ja kääntyy melan vedoilla todella herkästi, mutta rauhallisesti, kevyillä vedoilla melomalla meno on kohtuullisen joutuisaa, tavallista vaellusvauhtia, kolme neljä kilometriä tunnissa. Packrafteilla voi tehdä vaativiakin erämaavaelluksia, mutta karttoja tutkiessa tutuistakin maastoista avautuu uusi maailma, kun niihin voi suunnitella aivan uudenlaisia retkiä.

Patikoimiseen verrattuna etu on myös se, että korkeat nousut ja kivikkoiset tai pusikkoiset osuudet tai veden alle jääneet pitkokset voi kiertää vesitse, kun ne ottaa huomioon reittiä suunnitellessa.

Kuorejärvi on pieni, joten kiertelen järveä ja nautin uusista näkökulmista. Matkat ovat lyhyitä ja kun aikaa on, jätän lautan kuusen alle ja poikkean järven itäpäässä humisevaan Latokuusikkoon, kansallispuiston komeimpaan ikimetsään.

Kerran löysin sen laitamilta hirvenkarvoja ja luunkappaleita sisältäneen suden ulosteen.

Valtaosa kansallispuiston metsistä on melko nuoria, sotien jälkeen kasvunsa aloittaneita. Ja siinä syy: sotakorvauksien maksaminen vaati suuria hakkuita ympäri maata.

Savotoiden perua ovat myös seudun metsätyökämpät, joista Lortikka toimii nykyisin varaustupana ja Heretyssä on kansallispuiston pääopastuspaikka ja kämppäkahvila, jonka elämänluukusta tarjotaan tänäkin päivänä evästä, läskisoosi ja jätkät ovat vain vaihtuneet suussa sulavia leivonnaisia nauttiviin retkeilijöihin ja ympäri maailmaa saapuneisiin matkailijoihin.

Kämppiä yhdistävä polkupyöräurakin toimii nykyisin retkeilyreittinä.

Vastarannalla matka jatkuu maitse, osin juuri vanhaa polkupyöräuraa. Jos vesistöjen väli on lyhyt, kannan lautan olkapäällä seuraavan rantaan, mutta Vahterjärvelle tulee matkaa kolmesta neljään kilometriä, joten rullaan lautan kasaan ja pakkaan sen rinkan päälle.

Neljään osaan katkaistava mela sujahtaa näppärästi rinkan sivuille.

Vahterjärven laavu on pystytetty hienolle paikalle. Kallion päältä voi tähyillä erämaajärvelle. Nuotiopaikka hohkaa valmiiksi kuumuutta ja pienellä puhkumisella hiillos hehkuu punaisena. Arkipäivänäkin poluilla on yllättävän monta kanssaretkeilijää, mutta vesillä en näe ketään.

Reppulautalla sain hienot vesistöt omaan käyttööni.

Matkan varrelta kerätyt suppilovahverot pääsevät pakin kanteen paistumaan ja sämpylän väliin, soisen lammen rannalta löydetyt karpalot siirtyivät ruoansulatukseen ilman viivyttelyä. Terveellistä pikaruokaa.

Vieressä kohoaa 219 metriä korkea Vahtervuori. Se on kansallispuiston ja koko Kuhmoisten korkein laki ja samalla vedenjakaja. Vuoren itäpuolen veden laskevat ensin sata metriä alempana lainehtivaan Isojärveen ja jatkavat edelleen Kymijoen vesistöön. Länsipuolen vedet päätyvät vastaavasti Pohjanlahteen.

Minä suuntaan sinne, länteen, ensin Yläinen-Lortikan lammen rannalla sijaitsevan varaustuvan ohi ja edelleen rinteitä laskeutuen Kurkilammelle. Maisema on jylhää, jyrkkiä rinteitä ja suuria siirtolohkareita. Korkeuseroa Vahterjärvelle on yli 50 metriä.

Kurkilammen rannalla on aika täyttää lautta uudelleen. Alle kilometrinen vesitaival taittuu turhankin nopeasti, mutta onneksi maataival seuraavaan vesistöön, Kurkijärveen, ei ole pitkä, vain 300 metriä.

Alueen pitkät ja kapeat järvet ovat syntyneet miljoonien vuosien takaisissa maankuoren liikkeissä. Järvien kapeat lahdet ovat kuin vuonoja, pitkälle kallioiden ja metsien sisään kurottelevia sormia.

Samasta syystä Kurkijärvi on melko syvä, lähes 40 metriä, mutta kansallispuiston nimikkojärven, Isojärven, syvin kohta on peräti 70 metrissä.

Kapeita lahtia ja pieniä, mutkittelevia, monipolvisia järviä ja lampia on mukava meloa. Packraftilla voi helposti poiketa kuuntelemaan vastarannan kalliolta kohisevaa puroa tai mutkan takaa avautuvaa maisemaa.

Yksityiskohtien ääreen on helppo pysähtyä.

Pitkään lajia harrastanut ja reppulauttoja Kinahmi-sivustonsa kautta vuokraava Pekka Pehkonen kuvailee reppulauttailua erävaelluksen uudeksi ulottuvuudeksi, seuraavaksi askeleeksi, ja sitä se on. Mikä parasta, reppulautta mahdollistaa uudet elämykset tutullakin seudulla, kun maisemaa katselee vesiltä käsin.

Pienetkään lammet eivät ole liian työläitä tutkittavia, kun veneen voi kuljettaa repussa.