Vedenjakaja

01.03.2023 | Matti Mela

Entisaikojen liikkumisessa vedenjakajilla oli suuri merkitys.

Olen lukenut suurella mielenkiinnolla Juha Kivekkään kokoamaa kirjasarjaa Kertomuksia Lapista. Siihen on kerätty matkakertomuksia vanhoista lehdistä lähinnä 1800-luvun jälkipuoliskolta. Niistä käy ilmi ne ankarat olosuhteet, joihin lähes tiettömään ja huonosti kartoitettuun Lappiin eri syistä matkustavaiset joutuivat. Kertomusten henkilöinä ovat muun muassa virkamiehet, tutkijat ja maan sisäosista Jäämeren kalaiselle rannikolle nälkää pakenevat.

Sen aikaisessa liikkumisessa vedenjakajilla oli suuri merkitys.

Sulan veden aikaan pääkulkuväline oli jokivene, jolla kuljettiin lähes käsittämättömiä matkoja.  Matkaa taitettiin vastavirtaan sauvoen, myötävirtaan koskia lasketellen ja välillä venettä vetäen pitkiä taipaleita siirryttäessä vesistöstä toiseen.

Varakkaimmat kulkijat palkkasivat paikallisesta väestöstä sauvojia, soutajia, koskenlaskijoita, oppaita, taakan kantajia. Nälkäpakolaiset ja muut vähävaraisemmat matkustajat koettivat selvitä omin avuin.

Talvella liikuttiin poroilla ja hiihtämällä. Koko kulkeminen Lapissa oli silloin todellista, pakon sanelemaa ekomatkailua. Suurin hiilijalanjälki jäi erämaan savuavaan nuotioon.

Ehkä merkittävin vedenjakaja on ollut Saariselän alue Inarin eteläpuolella. Sen pohjoisosassa vedet jakautuvat Luton ja Ivalojoen välillä. Kiilopään eteläpuolella löytyvät sitten Kemijoen latvavedet. Usein kulkijoiden tavoitteena oli päästä Riestojoen tai Sompiojärven rannoille ja hankkia sieltä veneitä kohti Sodankylää ja Rovaniemeä.

Saariselän ja Sompion välillä tapahtui kohtalokkaita eksymisiä. Monet moittivat reittiä polkujen huonon merkinnän lisäksi nilkkoihin asti ulottuvista upottavista jäkäläkasvustoista, jotka olivat sateella liukkaita, raskaita kulkea ja yksitoikkoisen näköisiä.

Molemmat ongelmat ovat kuitenkin merkittävästi vähentyneet 150 vuoden aikana.