Varaosavaeltaja

02.12.2019 00:44 | Raija Hentman

Moni jättää retkeilyharrastuksen jo siinä vaiheessa, kun polvi tai lonkka alkaa kipuilla, ”ettei olisi joukon hidasteena”. Suotta. Varaosavaeltajalle aukeavat uudet mahdollisuudet, kunhan on ensin päässyt tekonivelleikkaukseen ja kuntoutunut sen jälkeen. Molemmat polveni leikattiin 22.2.2019. Miten siihen tultiin ja miten siinä kävi?

Viimeiset kymmenen vuotta olin tehnyt vaellukseni, retkeilyoppaiden kartoituskävelyt ja muut maastoretket artroosipolvitukien turvin.

Ohjelmassa oli kuntopyörän polkemista, porraskävelyä ja jumppaa.

Tutkimusten mukaan ei ole näyttöä, että niistä olisi hyötyä, mutta oma kokemukseni oli päinvastainen. Ilman järeiden ortoosien antamaa tukea en olisi selvinnyt, sillä polvien ojennusvajaus ja nivelpintojen toispuoleisen hiutumisen aiheuttama länkisäärisyys vaikuttivat siihen, että lihakset ja jänteet eivät tukeneet oikealla tavalla väärässä asennossa olevia niveliä.

Totta, etteivät tuet pysyneet oikealla paikallaan koko päivää, vaan niitä piti korjata päivän mittaan. Jollei ortoosin saranakohta ollut oikeassa paikassa, tuki ei pakottanut ahtautunutta nivelrakoa auki eikä tukenut niveltä.

Ennakoin tulevaa leikkausta ja toteutin pitkäaikaisen haaveeni vaeltaa taas tarpeekseni. Yhtenäisen pitkän reitin sijaan tein kahden kuukauden aikana kuusi erillistä vaellusta lyhyin päivämatkoin aiemmin kesällä toteuttamieni Lapin-kierroksen ja Islannin-reissun lisäksi.

Hiihtämään pääsin joulun aikaan Tunturiladun tukikohtaan Susikyröön. Perinteisen lykkiminen on erityisen hyvä liikuntamuoto nivelrikkoa poteville. Kun leikkaus siirtyi reilun kuukauden, sain elämäni tilaisuuden käydä hiihtämässä pääkaupunkiseudulla melkein viimeiseen viikkoon asti.

Toinen merkittävä syy pärjäämiseeni aina vain huonompien polvien kanssa oli, ettei minulla koskaan mikään särje. Liikekipua ja kuormituskipua oli, mutta öitä valvottavia särkyjä ei tarvinnut kokea.

Leikkaus. Hankalinta leikkauksessa oli suoriutua vaaditun aikaisin sairaalaan pestynä ja puunattuna. Leikkaussalissa vietin neljä tuntia. Epiduraalipuudutuksella tehostettu selkäydinpuudutus tehosi hetkessä ja alavartaloni katosi. Ehdin juuri ja juuri moikata leikkaavaa lääkäriä ennen kuin humpsahdin rauhoittavista umpiuneen.

Illalla saatoin soittaa läheisille, että hengissä ollaan.

Seisomaan nousin avustettuna ja Eva-telineeseen tukien heti leikkausta seuraavana päivänä. Toisella harjoituskerralla kävelin jo kaksi metriä.

Päivän mittaan monessa erässä nautitut kipulääkkeet pitivät ison leikkauksen kivut kurissa. Pahinta oli alaraajojen turvotus; olin vakuuttunut siitä, että leikkausaluetta suojaavat sidokset olivat liian tiukalla. Mutta ei, ahdasta oli nahan alla ja kiristävän pannan tunne polvien yläpuolella seurasi mukana kuukausia, vaikka turvotus laskikin.

Kolmantena päivänä kävelin vahtini kanssa jo käytävällä kyynärsauvojen kanssa.

Ensimmäinen kuukausi. Polvet taipuivat juuri ja juuri sen verran, että sain kammettua itseni auton etuistuimelle, kun ystäväni antoi kyydin sairaalasta kotiin. Kotona sisareni auttoi alkuun. Turvotuksen laskeminen kesti yli kaksi viikkoa ja se tiesi jatkuvaa ramppaamista vessassa vuorokauden ympäri.

Kipulääkkeitä otin viidesti ja kylmäpakkaukset polville pari kolme kertaa päivässä. Harjoittelin kävelyä kiertäen eteisestä keittiöön, olohuoneeseen ja eteiseen. Alussa yksi kierros kesti 40 sekuntia, kolmen viikon kuluttua enää 20 sekuntia.

Lisäilin saamani ohjevihkon jumppiin vähän omiani. Levätä piti usein.

Viidentenä päivänä kotiutuksesta kävin sisareni kanssa ensimmäistä kertaa ulkona: huikeat 400 metriä kävelyä. Asiointireissuja kummempia kävelyretkiä en vielä ulkona tehnyt maaliskuussa, sillä polvet tuntuivat huterilta.

Kuukausi leikkauksen jälkeen aloin polkea kuntopyörää ilman vastusta tavoitteena liikeratojen lisääminen. Jätin opioidikipulääkkeen pois. Viisi viikkoa leikkauksesta tein reilun kahden kilometrin lenkin ulkoilupoluilla. Ja sitten pari pilleriä.

Huhtikuu. Soitin sairaanhoitajalle omituisista pilkuista, joita oli ilmestynyt sääriin ja jalkaterään. Mitäpä hän osaisi sanoa näkemättä. Pantamainen kiristys polvien yläpuolella ei hellittänyt, oikeassa polvessa oli enemmän ojennusvajausta ja se myös koukistui vasenta vähemmän.

En juuri tohtinut lähteä ulos kävelemään ilman kyynärsauvoja, sillä oikea polvi saattoi arvaamatta notkahtaa alta. No, olihan se ennen leikkausta vasenta huonompi ja ojennusvajaus oli selvästi suurempi, virheasennot huomattavia.

Ohjelmassa oli kuntopyörän polkemista, porraskävelyä ja jumppaa.

Könkkäsin silti sisarteni kanssa kolme päivää Tallinnassa. Onneksi muiden menohalut eivät olleet sen kummemmat kuin itselläni. Keväiset säät houkuttelivat pienille retkille lähimaisemiin ja ystävien kanssa pääsin vähän pidemmällekin.

Maastossa kävely tuntui paljon mielekkäämmältä. Mutta kipulääkkeiden ottamista ei kannattanut unohtaa.

Toukokuu. Ensimmäisellä viikolla oli ortopedin jälkitarkastus. Polvissa oli turvotusta ja kuumotusta, mutta muuten toipuminen oli ”edennyt odotetusti”. Omasta mielestäni ei ollut tapahtunut mitään edistystä toviin, sillä kulku oli jäykkää robottikävelyä. Tiedän, olin malttamaton. Pitäisikö treenata enemmän tai toisin?

Mistään sitä tietoa en saanut, sillä jatkoneuvontaa ei katsottu tarpeelliseksi. Tällaiset asiat eivät selviä puhelimessa rupattelemalla.

Onneksi kuun lopussa olin järjestämässä tapahtumaa, jossa mukana oli kokenut fysioterapeutti. Hän totesi, että kinttuni olivat täysin jumissa, antoi muutamia hyviä jumppaliikkeitä ja lähetti ohjeet siitä, miten kudoksia tulisi käsitellä.

Ne faskiat. Viimeinkin jotain järkevää!

Kesä-heinäkuu. Ostin sarjakortin uimahalliin ja aloitin vesijuoksun. Sen päälle tein vielä omia vesijumppaliikkeitä. Portaissa en vieläkään pystynyt kulkemaan vuoroaskelin, vaan jalka oli alas mennessä aina tuotava toisen viereen: polvien hallinta ei vielä riittänyt.

Kipulääkkeiden käyttö oli vähentynyt. Niitä kuitenkin tarvittiin, sillä fyysistä aktiivisuutta seurasi kuormitus- ja liikuttelukipua.

Kävely oli vielä hidasta. Polvia edelleen kuumotti, joten kylmähoito kuului rutiineihin.

Kyynärsauvat jäivät pois käytöstä; juhannusreissulla ei ollut enää tarpeeksi käsiä sauvojen käyttöön. Heinäkuussa Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla kävelyä kertyi konserttipaikasta toiseen ravatessa. Sen jälkeen jäin vielä Kokkolaan tutustumaan paikallisiin retkikohteisiin. Vaellussauvat olivat hyvä apu.

Lyhyitä retkiä kertyi Melkin saareen, Nuuksioon, Kopparnäsiin, lähimetsiin, Vallisaareen jne. Jalkoja joutui maastossa asettelemaan.

Heinäkuussa oli toinen ortopedin jälkitarkastus. Aikataulussa oltiin, vaikka edistystä ei omasta mielestä ollut riittävästi tapahtunut. Vieläkin tuntui pantamainen kiristys polvien yläpuolella ja koukistaminen tuntui junnaavan paikallaan.

Mutta se liikesuunta ei palautuisikaan ennalleen.

Elokuun alussa toinen fysioterapia-alan edustaja seurasi liikkumistani kyläreissulla muutaman päivän ja pisti vauhtia minuun. Kävelyn virheet olivat pistäneet silmään. Kotiin palattuani varasin oitis yksityispuolelta OMT-fysioterapeutilta ajan, sillä muuten en tulisi kuntoon koskaan.

Meikon haastavat maastot saivat vastata parin päivän jumppia. Myös tärkeä kokeilu toteutui: telttaelämä onnistui, mutta tyylipisteitä siitä ei saanut.

Varaamani OMT-fysioterapeutin käsittely tuntui karulta, sillä sidekudoskalvot ja lihakset olivat jumissa. Kotiin lähdin vetreämmin polvin ja kokonaan uutta treeniohjelmaa mielessäni kerraten.

Kallis kertamaksu motivoi myös. Mutta ensimmäinen treenikerta kuntopyörällä vastuksen kera romahdutti itsetuntoni: olin henkihieverissä kolmen minuutin polkemisen jälkeen.

Elokuun lopussa toteutin tavoitteeni ja vaelsin Operaation Paulaharjun vihonviimeiseen tunturiteatterin esitykseen Murhahaaran kämpän maisemiin Tuntsalla. Tungin kaikki varusteeni 40 litran reppuun ja patikoin viitisen kilometriä päivässä. Selvisin ja olin siitä tyytyväinen.

Syyskuussa treenit lopahtivat. Pari patikkapäivää Rukan maisemissa olivat haasteellisia, mutta muuten jumpat jäivät vähiin. Kaivoin polkupyörän esiin. Podin huonoa omaatuntoa. Kaikki olettivat minun huhkivan hiki hatussa kuntoutuakseni, mutta lepsuilin. Ei minusta ollut esimerkiksi muille.

Lokakuussa tekonivelleikkauksesta on kulunut jo kahdeksan kuukautta. Joskus syyskuun lopulla tai lokakuun alussa polvet alkoivat tuntua jämäkämmiltä, portaiden kävely alaspäin alkoi sujua, ja vaikka polvet ovat edelleen jäykät, ei kävely ole niin robottimaista.

Taitavat ne tästä toipua. Pillereitä pitää ottaa rankemman päivän päälle, mutta se ei haittaa.

Rospuuttoviikko Lapissa marraskuun alussa, hiihtoviikko Saariselällä joulukuussa ja tunturijoulu Lemmenjoella jo antavat paremman kuvan siitä, missä mennään. Joka tapauksessa hiihtovaellukselle huhtikuussa.