Ulkoilmaihmisiä

10.09.2019 10:42 | Tapani Leppänen

Ulkoilulajien harrastajat tuntuvat jakautuvan kahteen ryhmään. Jotkut löytävät valtavasta tarjonnasta yhden lajin, jolle omistautuvat täysin, kun taas toisille tuntuvat kasautuvan kaikki mahdolliset harrastukset. Oletko vannoutunut lajityyppi vai ulkoilmalajien sekakäyttäjä?

Kouluikäisenä Rauli Rautavuori juoksi Cooperin testin farkut jalassa, pysähtyi 3000 metrin kohdalle, ja aikaa jäi vielä ylikin. Opettaja suositteli liittymistä yleisurheiluseuraan, mutta turhaan.

Kenties suurin yksittäinen rakkaus on kuitenkin retkiluistelu.

Juoksu ei kiinnostanut, tai urheilu ylipäätään.

”Olen jälkeenpäin ajatellut, että se on ollut parempikin, etten lapsena hurahtanut mihinkään lajiin. Nyt aikuisiällä siitä nauttii ihan eri tavalla”, hän sanoo.

Rautavuoren laji on melonta, jonka kohdalla voidaan kai puhua totaalisesta hurahtamisesta. Halusin tavata ja keskustella siitä, kuinka yksi ulkoilulaji vie mennessään.

Minäkin harrastan melontaa. Seuraan lasken kuuluneeni parikymmentä vuotta, että siinä mielessä me olemme molemmat konkareita.

Siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin.

Rauli Rautavuori meloo 2 500 kilometriä vuodessa, mikä on todennäköisesti enemmän kuin minä olen melonut tuona aikana yhteensä. Tässä jutussa hän edustaa niitä ulkoilmaihmisiä, jotka ovat löytäneet valtavasta tarjonnasta yhden lajin, joka on vienyt totaalisesti mennessään. Minä taas harrastan melonnan lisäksi lähes kaikkia muitakin mahdollisia ulkoilulajeja.

Arvostan Rautavuoren kaltaisia tyyppejä, mutten ole valmis luopumaan mistään tehdäkseni jotain enemmän.

Juttua varten halusin tavata myös ihmisen, joka kuuluu (itseni lisäksi) siihen toiseen ryhmään, jolle tuntuvat kasautuvan lähes kaikki mahdolliset ulkoilmalajit.

Kouluikäisenä Terhi Jaakkola suunnisti. Endorfiininmetsästäjä-blogia kirjoittava elämäntapaulkoilija sai kokea juniorivuosinaan miltä tuntuu omistautua yhdelle lajille, ja hyvältähän se tuntui, silloin.

”Onnistuin löytämään lajin, joka sopi minulle. Sain tuntea olevani hyvä ja kaupan päälle todella hyvän yhteisön kymmeneksi vuodeksi”, hän sanoo.

Aikuisiällä Jaakkolan suunnistusharrastus rajoittuu enää jokavuotiseen Jukolan viestiin, mutta se on antanut pohjan lähes kaikelle muulle tekemiselle.

Lista on pitkä. Suunnistuksen kautta Jaakkola löysi polkujuoksun ja polkujuoksun kautta rogainingin, joukkuekilpailun, jossa rasteja kerätään annetun ajan puitteissa esimerkiksi 24 tunnin aikana. Rogainingin kautta syttyi kipinä yhä pidempikestoisiin suorituksiin ja samaan aikaan luontokokemuksesta tuli yhä tärkeämpi osa elämystä.

Ystävien kautta löytyi vapaahiihto, randonnée. Polkujuoksun kautta hän ajautui myös juoksua ja uintia yhdistelevän swimrunin pariin ja löysi avovesiuinnin. Sitten ovat multisport-kilpailut, joissa yhdistyvät eri ulkoilmalajit, tavallisimmin juoksu, maastopyöräily ja melonta.

Kenties suurin yksittäinen rakkaus on kuitenkin retkiluistelu.

Rauli Rautavuorikin harrastaa retkiluistelua.

”Melkein kaikki vähänkään aktiivisimmat retkimelojat harrastavat”, hän sanoo.

Lajeja onkin siis kaksi, eikä hän suostu laittamaan niitä edes tärkeysjärjestykseen. Hänen ei tarvitse, sillä melonta ja retkiluistelu eivät kilpaile keskenään. Olosuhteet sulkevat pois aina toisen.

Melonnan ja retkiluistelun liitto on ilmeinen, mutta Rautavuoren mukaan kysymys on myös sattumasta. Suomen Retkiluistelijat on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta melojien perustama yhdistys. Porukka on samaa ja se on kasvanut sitä kautta.

”Ei melonnan ja luistelun yhteys vaikkapa Ruotsissa ole samalla tavalla itsestään selvä. Siellä monet retkiluistelijat ovat kesällä rullaluistelijoita”, hän sanoo.

Terhi Jaakkolakin harrastaa melontaa. Hän on löytänyt sen retkiluistelun kautta.

”Luisteluretkillä kaikki tuntuivat puhuvan melonnasta. Sitä kautta se kipinä minulla syttyi.”

Suomen leveysasteilla melkein jokaiseen ulkoilmalajiin liittyy jonkinlainen off-season.

Aktiiviharrastajat maksimoivat kauden pituuden. Rauli Rautavuori työntää kajakkinsa vesille aikaisin keväällä, kun vajarannassa oleva avanto yhdistyy viereiseen avantouimareiden avantoon.

”Pääsiäisenä tulee usein pidettyä viikon loma. Jos oma ranta on vielä jäässä, avointa vettä löytyy ulompaa. Siitä melontakausi jatkuukin sitten vuodenvaihteeseen asti”, hän kertoo.

Kesälajin rinnalla on yleensä talvilaji tai toisinpäin. On Rautavuori käynyt melomassa seuran uimahallivuorolla, joskus aktiivisestikin, mutta hyviä luistelukelejä ei voita silti mikään korvaava toiminta.

Ulkoilmalajien suurkuluttajalle vuodenaikojen vaihtelu ei ole oikeastaan koskaan luopumista mistään. Yhden sesongin päättyminen tarkoittaa jonkun toisen alkamista ja sitä odottaa jo innolla.

Terhi Jaakkolan vuosirytmiin vaikuttaa ennen kaikkea valo. Esimerkiksi marraskuun pimeässä on suorastaan pakko päästä sauvarinteeseen.

Hän muistuttaa, että tärkeintä on oppia nauttimaan siitä, mikä on parhaimmillaan juuri nyt.

”Kannattaa unohtaa kalenteri. Jos tammikuussa sataa vettä ja murehtii menetettyjä hiihtokelejä, ihminen masentuu.”

Omat kouluvuoteni kuluivat partiotoiminnan parissa. Harrastus vei parhaimmillaan lähes kaiken vapaa-aikani, mutta antoi luonnollisesti paljon. Retkeilystä en ole saanut tarpeekseni vieläkään, mutta niinä vuosina taisin saada yliannostuksen yhdistystoiminnasta. Aikuisiällä olen ehkä vähän tiedostamattanikin vältellyt kaikenlaisia luottamustoimia.

Kuulumme Rauli Rautavuoren kanssa eri melontaseuroihin. Tapasimme tämän jutun tiimoilta ensimmäistä kertaa, mutta tunnemme toisemme silti paremmin kuin hyvin, nimittäin tyyppeinä.

Minä olen se, joka saapuu vajarantaan kauniina kesäpäivänä, kun merivesi on ehtinyt uimalämpöiseksi. Nimeni katoaa vajakirjaan tuhansien samanlaisten merkintöjen joukkoon, eivätkä kilometrini juuri kasvata ison seuran hikiviivaa.

Melon aina samojen kavereiden kanssa. Seuran aktiivit ovat minulle naamatuttuja, mutta kukaan ei tunne minua.

Rautavuoren tuntevat kaikki. Hän on Suomen suurimpiin kuuluvan melontaseuran, Merimelojien puheenjohtaja ja Suomen Retkiluistelijoiden varapuheenjohtaja. Hänen kaltaisiaan aktiiveja me saamme kiittää meloessamme seurojen kalustolla, ilmoittautuessamme kilpailuihin, osallistuessamme yhteislenkeille, luisteluretkille tai latuyhdistysten tapahtumiin.

Joskus tuntuu, että keräämme rusinat pullasta.

”Olen ajatellut niin, että jos kokee saavansa jotain, pitää antaa jotain”, Rautavuori sanoo. Hänen arvionsa mukaan Merimelojissa erityisen aktiivisesti toiminnan ylläpitämiseen osallistuu 10–20 % jäsenistä, puitteiden ylläpitoon noin puolet. Ne jotka tekevät eniten ovat niitä, jotka myös melovat eniten.

Miksi jotkut ihmiset sitten hurahtavat yhteen lajiin totaalisemmin kuin toiset? Siihen kysymykseen Rautavuorellakaan ei ole vastausta, vaikka hän on miettinyt sitä paljon. Jos seuran tulokaskurssille osallistuu kymmenen melojaa, tiedämme että yhdestä tulee aktiivi, mutta kenestä?

”Sattumallakin lienee osansa”, Rautavuori pohtii. ”Alkaako ihminen tuntea olevansa osa sitä yhteisöä.”

Yhteisö kuulostaa tärkeältä sanalta. Ensin pitää tietysti tykästyä lajiin, mutta jos niin käy, melonta ja retkiluistelu ovat niitä, jotka pystyvät sen yhteisön tarjoamaan. Molempia harrastetaan seuroissa ja seuroihin liitytään tulokaskurssien kautta.

Olennainen kysymys lienee, onko melonta- tai retkiluistelukurssille tuleva ihminen ylipäätään etsimässä itselleen yhteisöä.

Jos Terhi Jaakkola ilmoittautuu kurssille hän on etsimässä elämyksiä. Hänen ”yhteisönsä” on ystäväpiiri jossa ulkoilmalajeja harrastetaan tutulla porukalla. Aina välillä sen piiriin tulee uusia ihmisiä ja sitä kautta myös uusia lajeja.

Juniorivuosien suunnistusseurasta puhuessaan Jaakkolakin tuli maininneeksi yhteisön merkityksen. Melonta ja retkiluistelu ovat kuitenkin lajeja, joiden pariin tullaan aikuisiällä, ja aikuinen ihminen kuuluu yleensä jo aika moneen yhteisöön.

Entäpä juoksijat, hiihtäjät tai pyöräilijät? Jos kysymys ei ole kilpaurheilusta, ne ovat lajeja, joita ei tyypillisesti harrasteta seuroissa tai edes yhdessä. Näidenkin lajien aktiiviharrastajat tuntevat silti kuuluvansa lajiyhteisöön. Se yhteisö ei ole niin tiivis kuin yhdistysmuotoisessa toiminnassa, mutta yhteenkuuluvuuden tunne voi olla tosi vahva.

Sosiaalisen median aikakaudella tällaiset lajiyhteisöt ovat vahvistuneet entisestään ja tuoneet toisia harrastajia lähemmäksi. Useita lajeja harrastavatkaan eivät ole niiden ulkopuolella. He kuuluvat useisiin yhteisöihin.

Suosikkilaji? Jollain merkillisellä tavalla se tuntuu ainakin omalla kohdallani olevan se, jota olen tekemässä juuri sillä hetkellä – joskus jopa siinä määrin, että siihen voisi ajatella satsaavansa enemmänkin.

Jos jotain lajia harrastaa paljon, siinä tulee yleensä aika hyväksi. Määrä ei takaa sitä, mutta riittävä toisto on oppimisen edellytys, kuten Rauli Rautavuori asian ilmaisee.

Se on keskeisin asia, josta lajirohmu joutuu tinkimään.

”Aika ajoin käyn itseni kanssa sen keskustelun, että onko jonkun taidon saavuttaminen sen vaivan arvoista. Toisinaan päätän ottaa jonkun pyrähdyksen, mutta aika usein vastaus on sittenkin kielteinen”, Terhi Jaakkola sanoo.

Ulkoilulajien suurkuluttajan vaakakupissa satsaus yhteen lajiin on pois jostain muusta.

Rautavuorellekaan taito ei ole itseisarvo. Näin sanoessaan hän tarkoittaa, ettei ole lähtenyt suorittamaan näyttökokeita tai sertifikaatteja. Siitä, etteikö hän olisi taitava meloja tai halunnut kehittyä harrastuksessaan, ei ole kahta sanaa.

”Olen kehittynyt melomalla, lukemalla ja keskustelemalla”, hän sanoo.

Kuinka paljon harjoituskilometrejä tarvitaan ennen maratonhiihtoa? Tai ultramatkaa?

Se on kysymys, jonka Terhi Jaakkola kuulee jatkuvasti ja häntä hävettää kertoa, kuinka vähällä harjoittelulla hän on osallistunut 120 kilometrin polku-ultraan tai 150 kilometrin hiihtoon. Eikä hän kerrokaan.

”Hyvä peruskunto mahdollistaa monet hullutukset”, hän sanoo. ”Tietyn rajan jälkeen fysiikalla ei ole enää merkitystä. Maratonista ylöspäin suoritukset ovat puhtaasti psyykkisiä ja juuri se niissä kiinnostaa.”

Vastaus harjoituskilometreihin riippuu tavoitteista.

Terhi Jaakkolalle pitkät kilpailut ovat tutkimusmatkoja omaan psyykeen. Hän etsii rajojaan ja niitä endorfiineja. Minun kaltaiselleni kuntoilijalle massahiihdot tai polkujuoksut tuovat harjoitusmotivaatiota, mutta itseäni vastaan minäkin kilpailen.

Riittävällä peruskunnolla pääsee maaliin, mutta jos haluaa voittaa palkintoja, kymmenen kilometrin kilpailukin voi vaatia täydellistä omistautumista lajille. Ne jotka kilpailevat toisia vastaan, ovat lähes poikkeuksetta yhden lajin ihmisiä.

Rautavuorikin käy aina välillä mittauttamassa kisakuntonsa. Hän on opetellut melomaan sileän veden kilpakajakilla ja voittanut aikuisiällä SM-mitaleja sekä rata-, että maratonmelonnassa.

Hänelle melonta on samaan aikaan retkeilyä, kuntoilua ja kilpaurheilua.

Laji-ihmisille laji on tärkeä osa identiteettiä. He ovat hiihtäjiä, polkujuoksijoita, melojia, kuka mitäkin. Mutta mitä enemmän ja mitä erilaisempia ulkoilulajeja ihminen harrastaa, sitä todennäköisemmin hän identifioituukin nimenomaan ulkoilmaihmisenä.

Voisiko kahden ryhmän käyttäytymistä selittää luontosuhteella?

Rautavuoren havainnon mukaan aika harvat ovat melontaseuraan liittyessään kovin kokeneita retkeilijöitä. Melontaharrastus voi tehdä heistä sellaisia. Se voi herättää kiinnostuksen myös muihin ulkoilmalajeihin tai viedä mennessään.

Kun polkujuoksu aikanaan kasvatti suosiotaan, seurasin mielenkiinnolla minkälaisia ihmisiä kimppalenkeille ilmaantui. Joukossa näytti olevan kokeneita juoksijoita, joille luonto oli uusi elementti, ja sitten oli kokeneita luontoihmisiä, joille juoksu näyttäytyi yhtäkkiä kiinnostavana liikuntamuotona.

Toisilla syttyi kipinä luontoon, toisilla juoksuun.

Kumpikin on ihan yhtä oikein, ja se luontokokemuskin voi olla lopulta sama, yhteinen.

Kysymys on siitä, haluaako sen saavuttaa itselleen rakkaassa lajissa vai mahdollisimman monella tavalla.