Talvipyöräilyä erämaassa

20.04.2018 12:20 | Sauli Herva

Keväthanget houkuttelivat vaellukselle halki Enontekiön. Tällä kertaa läskipyörän selässä. | Teksti ja kuvat Sauli Herva

Talvipyörävaellus Yliperän suurtuntureilla ja Haltilla oli sujunut hyvin. Sääennusteetkin näyttivät houkuttelevilta, joten Kilpisjärvellä tilannetta puntaroidessamme päätimme jatkaa läskipyöräilyä vielä halki Käsivarren, Lätäsenon ja Tarvantovaaran erämaiden kohti etelän maalikyliä.

Etteivät vaan pääsisi vahingossa sulamaan.

Uudeksi tavoitteeksi määrittelimme Enontekiön kirkonkylän Hetan. Keskeyttäminen olisi toki mahdollista jo aikaisemmin Saarijärvellä tai Karesuvannossa, mutta samalla haaveilimme mahdollisuudesta jatkaa vieläkin pidemmälle kohti napapiiriä.

Ainakin teoriassa reitinvalintamahdollisuuksia tulisi olemaan sitä enemmän, mitä etelämmäksi

kevään edetessä joutuisimme.

Lapland Safaris Länsi-Lapin aluepäällikkö Tomi Kuosmanen oli varmuuden vuoksi ohjeistanut, ettei lainassa ollutta huoltokelkkaa ja rekeä saa kuitenkaan ajaa Rovaniemeä kauemmas etelään.

Kilpisjärveltä Hettaan pääsee maantien lisäksi kahta moottorikelkkareittiä. Toinen keinoista noudattelee Väylän vartta. Ensin Könkämäenoa Markkinaan ja edelleen Muonionjokea Palojoensuuhun, missä otetaan jyrkkä poikkeama itään Hettaa kohti.

Valitsimme kuitenkin mielestämme kiinnostavamman ja jännittävämmän pohjoisen vaihtoehdon, Norjan rajan tuntumassa halki erämaiden Metsähallituksen maksullista moottorikelkka-uraa pitkin johdattelevan keinon Palojärven kautta.

Pohjoinen erämaareitti on myös vaativampi. Ainakin sikäli, että Lätäsenon laaksoon saakka kuljetaan käytännössä koko matka paljaissa ja joskus ankaran arvaamattomissa avotunturiolosuhteissa.

Ensimmäinen ja ainut autiotupakin tällä reilun 50 km taipaleella tulee vastaan jo alkumatkasta Termisjärvellä.

Rento iltapäiväpyöräily Termikselle (n. 15 km) oli sopiva etappi aloittaa huoltoillan ja -aamun jälkeinen vaellus kohti uutta tuntematonta.

Lumimyräkän laannuttua huhtikuinen viattoman valkoinen ja jumalaisen kaunis kevätpäivä sattui olemaan vielä niin leuto, että jo Tsahkaljärven rannassa moreenitöyräältä (570 mpy) avautuvia maisemia ihastellessamme päätimme nuoleskella Kilpis-hallista huvin vuoksi matkaan tarttuneet jäätelötötteröt.

Etteivät vaan pääsisi vahingossa sulamaan.

Lounaan vuoro tuli hetken päästä Másetvárrin rinteessä (700 mpy) yhä samoja Kilpisjärven laakson ja Saanatunturin maisemia jo vähän ylempää taivastellen.

Termiksen aurinkoportailla sen sijaan suhautimme auki ja heitimme huiviin kauppa-asemalta reppuihin kuin varkain livahtaneet huurteiset.

Termiksen kämpällä ei aamulla enää loikoiltu, vaan oletettavasti reissun ehkä rankimman vaelluspäivän koettelemuksiin oltiin valmiina reput selässä läskipyörien satulassa jo aamuvarhaisella.

Alkutaival sujui varsin mukavasti, tosin samalla melko hitaasti ja vaivalloisesti hienojakoisen ja kuivan pakkaslumen murtuessa jatkuvasti renkaan alla.

Ajovauhti oli lumen laadusta ja maaston vietosta riippuen yleensä 6–10 km/h tuntumassa. Monilukuisten kuvaus- ja tankkaustaukojen takia keskimääräinen etenemistahti jäi kuitenkin vain 4–5 km/h tietämille.

Laskeskelimme, että vallitsevissa lumiolosuhteissa olisi mahdollista ehtiä seuraavalle kämpälle Hirvasvuopioon (n. 63 km) kutakuinkin ”päivänvalolla”, mutta sitä seuraavalle Puusasvaaraan (n. 85 km) kannattaisi tuskin enää ennen yötä tavoitella.

Puoliltapäivin Saarijärveltä maantienvarresta Raittijärvelle johtavan kelkkauran risteyksessä (n. 35 km) vastaan tullut 6–7 menopelin moottorikelkkaosasto möyhensi aamuauringossa jo vähitellen kovettumassa olleen lumenpinnan surkeaksi sokeriksi.

Polkeminen muuttui entistäkin hitaammaksi ja hankalammaksi.

Munninkurkkiossa (n. 53 km) ajoura onneksi selvästi parani ja nopeus oli helppo nostaa ajoittain jopa yli 15 km/h. Lätäsenon jokilaaksossa kevään suojakelit olivat näköjään jossain vaiheessa yltäneet jo tänne saakka, ja reippaat yöpakkaset heti perään olivat kovettaneet päivällä sohjoutuneen kelkkauran.

Iltasella saatoimme tyytyväisinä todeta kulkuvahtiarvion osuneen lopulta aika hyvin oikeaan.

Dierpmesvárrin ja Jollánoaivin tunturimassiivien välisestä portista ulos pujahdettaessa maisematyyppi muuttui tyystin. Yliperän mahtivuoriin verrattuna edessä aukesi aava, aluksi jopa yksitoikkoiselta vaikuttava rannaton erämaa.

Oikealle jäivät Bollun terävä kumpare, Unkkavaaran loivat tunturit ja Buoiddesoavi, kaukana vasemmalla siinsivät Rommajärvet ja valkeat tunturit laakson pohjoispuolella.

Kaikkiaan parikymmentä kilometriä kelkkareitti noudatteli poroaidan vartta. Buoiddesoaivin paikkeilla juuri ennen Raittijärven risteystä aita kaartui koilliseen johtaakseen Pirunportilla Lätesenon yli ja yhtyäkseen Käsivarren norjanpuoleiseen raja-aitaan.

Vasomistokkien kokoaminen oli jo aloitettu aidan varressa. Kohdalle osuvat poromiehet huiskauttivat karvakintaillaan korkealle ilmaan vastatervehdykseksi hommaansa uteliaina töllöttäville talvipyöräturisteille. Koirat haukahtelivat miesten takana kelkanpenkillä.

Kuin oivalluksen omaisena välähdyksenä, äkkiä Käsivarren erämaiden tylsämielisyys alkoikin tuntua rauhoittavalta, ellei suorastaan terapeuttiselta, eräänlaiselta vähennetyltä todellisuudelta, olevaisuuden pelkistetyltä ytimeltä.

Unna Čoavččesoaivin jälkeen kulku-ura lähti vähitellen laskeutumaan Buoiddesjohkan-Áhkájohkan painannetta myötäillen kohti Lätäsenon laaksoa. Samalla myös maisema vaihettui vähitellen tunturikoivikoksi.

Munninkurkkion ja Hirvasvuopion välillä tärkein seikka liittyi Torisenon ylittämiseen. Mahdollisista sulapaikoista jotkut kelkkailijat olivat jo Kilpisjärvellä varoitelleet.

Hirvasvuopion kämppä oli viihtyisä ja rauhallinen, hyvä paikka levähtää kymmentuntisen vaelluspäivän päätteeksi. Hämmästyttävän siistikin se oli, samoin kuin Puusasvaara, jossa seuraavana päivänä pysähdyimme lounastamaan.

Aamulla ei joudettu nytkään loikoilemaan.

Laskeskelimme, että mikäli kelkkaura jatkuu suhteellisen kovapohjaisena, olisi mahdollista ehtiä ainakin Syväjärvelle saakka (n. 100 km). Hyvällä tuurilla matkaa voitaisiin taittaa samoilla silmillä Tarvantovaaran erämaan tuntureiden yli Salvasjärven (n. 122 km) autiotuvalle saakka.

Heti alkumatkasta kelkkareitti ylitti Lätäsenon ja muutama kilometri myöhemmin siirryttiin virkamiesten katsannossa Käsivarren erämaasta Hietajoen-Lätäsenon soidensuojelualueelle. Hallintohimmeleitä täälläkin.

Riekon ja ketun jälkiä oli koivikoissa runsaasti melkein joka puolella. Täällä riistalintukannat näyttivät elinvoimaisilta. Huikean laajan Njearrevuoman laitamilla yhytettiin yhdet tuoreet ja joitakin vanhoja ahmanjälkiä.

Erämaisimmat erämaat taitavat löytyä tänä päivänä juuri laajoilta soidensuojelualueita.

Vaikka päivä vetäytyi pilveen, kelkkajälkeä oli hyvä ajaa läskipyörällä. Matka taittui yhä joutuisasti. Puusasvaaran eteläpuolisilla verrattain jyrkästi viettävillä jängillä pystyi polkemaan jopa raskaimmalla vaihteella yli 20 km/h.

Iltapäivällä Syväjärvelle ja Karesuvantoon johtavan uran risteyksessä teimme ratkaisevan päätöksen. Reitti kaarsi itä-koilliseen ja myötätuuli muuttui sivuvastaiseksi. Tuulen mukana taivaalta alkoi tipahdella lumihiutaleita.

Eräässä lyhyessä, mutta terävässä nousussa toisesta pyörästä katkesivat kettingit, mikä lopulta oli ainoa kalustovaurio koko vaelluksella.

Maaston vähitellen kohotessa tuiverrus koko ajan voimistui ja lumipyry yltyi reippaaksi tuiskuksi. Onneksi oli aika leutoa, jottei paleltumisesta ja paleltumista tarvinnut olla kovin huolissaan.

Duolvanjunnin paljakalla polkeminen tyssäsi jo laskuissakin. Salvasjärvelle olisi ehkä päästy rättiväsyneinä ja nälkäisinä taluttamallakin, mutta maksimaaliset taistelukokemukset eivät enää keski-iässä ole pääasia.

Taluttamisesta siirryimme vuorotellen, ukko ja pyörä, huoltokelkan kyydissä kerrallaan eteenpäin aina palanmatkaa.

Salvasjärven – tällä kertaa törkyinen – kämppä saavutettiin iltauutisten aikoihin reilun puolenvuorokauden taivalluksen jälkeen. Joku hyväkäs oli jättänyt pöydälle palvilaatikollisen mätiä joulu-omenoita ja muutenkin koko tupa oli aivan järkyttävän siivoton.

Lätäsenon-Hietjärven soidensuojelualue oli muutama kilometri ennen Syväjärveä vaihtunut Tarvantovaaran erämaa-alueeksi.

Laajat vuomat olivat takanapäin ja edessä vaihteleva koivikkoisten tievojen ja pikkujärvien hallitsema mosaiikki. Vähitellen kohti Salvasjärveä maisemakuva alkoi muuttua yhä enemmän Käsivarren kaltaiseksi avaraksi erämaaksi.

Salvasjärvellä moottorikelkkaura kääntyi Norjan vastaisen rajan tuntumassa kaakkoon kohti Kautokeinon maantietä ja sen varressa sijaitsevaa Palojärven (n. 140 km) kylää.

Virallinen erämaa loppui Luovavaarassa kutakuinkin Salvasjärven ja Palojärven välisen taipaleen puolivälissä.

Salvasjärven kämpällä oli ollut pakko loikoilla vähän toivottua pitempään. Aikaisemmista ponnisteluista ja myöhään menneestä eilisestä johtuen kiipesivät miehet läskipyöriensä satulaan vasta yhdentoista aikoihin.

Lumituiskun jäljiltä kulku-ura oli enimmäkseen pehmeä, hidas ja raskas polkea.

Salvastunturin jälkeen laskeskelimme, että taluttamisen sijasta ja matkan jouduttamiseksi olisi järkevää nöyrtyä vuorokyytijärjestelmään.

Näin edeten päiväjärjestys saatiin kurottua kiinni Palojärvelle mennessä. Retkimuonien sijasta nautittiin lounaaksi Galdotievan kuppilan poronkäristystä.

Kupu kunnolla ravittuna talvipyöräily sujui taas mukavasti. Palojärven ja Näkkälän välillä kelkkareitti oli sitä paitsi paljon kovempi kuin aamulla tunturissa.

Taidettiin lähestyä jo maalikyliä.

Ensi kertaa päästiin polkemaan myös varsinaisen kelkkareitin sivussa hankikannolla. Ja sehän se vasta lystiä oli.

Näkkälävaarassa (n. 150 km) noustiin hetkeksi vielä kertaalleen korkealle horisontin yläpuolelle. Kaukana etelässä siinsivät legendaariset Ounastunturit ja niiden takaa vasemmalta pistivät pieninä nystyinä taivaanrannassa Pallasten mahtikerot. Myös vauhdikas jyrkkä lasku alas Näkkäläjärven jäälle oli mieleenpainuva.

Näkkälästä ja Hettaanjohtava polkutie ja kelkkareitti oli vieläkin kovempi kuin edellinen kyläväli. Sami Ski Race -hiihtotapahtuman jäljiltä urapohja oli leveäksi ajettu ja kovaksi tallaantunut.

Mäntymetsäraja ja seuraavaksi leiripaikaksi valikoitunut Näkkälän välitupa (n. 160 km) saavutettiin parahiksi juuri kultasiipisen auringon painuessa mailleen.

Aamulla heräiltiin, kun ehdittiin ja polkaistiin jäljellä olevat kilometrit Hettaan kirkonkylille. Matkaa kertyi lopulta noin 180 kilometriä.