Taistelutantereesta kansallispuistoksi

17.09.2018 10:00 | Marinella Himari

Minulla on kaksi sielunmaisemaa – yksi koto-Suomessa aavan tunturin laella, toinen Bosniassa Sutjeskan kansallispuiston huipulla. | Teksti & kuvat Marinella Himari

Tutkimme retkiryhmän kanssa karttaa sarajevolaisessa kahvilassa. Vaellusreissu Bosniassa olisi ­Miikalle ja Tatulle ensimmäinen, minä olin patikoinut täällä ennekin.

”Jos näet hänet tänä yönä, tervehdi, kiitä yösijasta ja jatka nukkumista.”

Thierry tuntisi paikat kuin taskunsa, hän lähtisi oppaaksemme. Mutta niin vain ei hänellä eikä muilla ollut aavistustakaan, miten loputtomasti voisin yhteen maisemaan rakastua.

Vaikka Bosnia ja Hertsegovina on kuin varkain hiipinyt maailman luontokohteista eri mittaisten patikointiretkien suosikkikohteeksi, olisi tämä ensimmäinen kertani Sutjeskan kansallispuistossa, jota ei turhaan kutsuta maan kauneimmaksi nähtävyydeksi. Tarkoituksenamme olisi kiivetä Uglješin huipulle 1 859 metriin, josta laskeutuisimme päivän päätteeksi takaisin laaksoon.

Yöpyisimme Donje Bare -järven rannalla, edesmenneen kommunistijohtaha Titon raunioituneen metsästysmajan viereen vasta kunnostetussa varaustuvassa.

”Tästä tulee varmasti upea reissu!” riemuitsin, kun pakkasimme rinkat jeepin kyytiin, nousimme autoon ja lähdimme kohti muutaman tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaa luontokohdetta.

Autossa jaettujen vaellustarinoiden sekä muutamien satunnaisten torkahtelujen jälkeen pääsimme perille kansallispuiston laitamille, jossa meidän oli tarkoitus lounastaa ennen vaellusta.

”Kierrelkää täällä hetki, minä käyn hakemassa tuvan avaimet”, Thierry tokaisi ja jätti meidät valtavien betonileukojen juurelle.

Nostin katseeni. Edessämme seisoi valtava Tjentišten joukkohaudan muistomerkki tehden kunniaa vuonna 1943 Sutjeskan sodassa kaatuneille ja tuntemattomiksi jääneille bosnialaisille sotilaille. Kuulin myöhemmin, että valtavan monumentin valaminen aloitettiin vuonna 1971 ja urakan valmistuminen kesti seitsemän vuotta.

Kaatuneiden yhteiseen hautakiveen on kaiverrettu: “This is the resting place of 3 301 fighters of Sutjeska.”

Tarkkasilmäiset erottavat vastaavia – joskin maltillisemman kokoisia – muistomerkkejä myös muualta kansallispuistossa.

Niistä kahta voi tähytä Uglješin huipulta, jonne pian lähtisimme kiipeämään – vaan ensin pitäisi tankata kunnolla, minkä vuoksi suunnistimme Sutjeskan kansallispuiston perimmäiseen ravintolaan, Tentoriumiin.

Tilasimme neljään pekkaan perinteisen bosnialaisen lautasen ilmakuivattua lihaa, paikallisia juustoja sekä aivan syntisen hyviä, friteerattuja leipäpalleroita. Kyytipojaksi valitsin seljankukkamehua, joka täällä päin Balkania tunnetaan suosittuna kesäjuomana.

Jeeppi-matka jatkuisi vielä. Nousu ylemmäs vuoristoon kulki kiemurtelevaa hiekkatietä reilun kolmen vartin verran. Suunta oli koko ajan ylöspäin, enkä voinut olla ihailematta samaa matkaa sähköavusteisten kaksipyöräisten päällä taittavien retkipyöräilijöiden reisiä – maastopyöräily tuntuu olevan tämän maan ykköslaji.

Sitä harrastavat kaiken ikäiset ja kokoiset ihmiset, ja sitä minunkin pitää tulla kokeilemaan seuraavaksi.

Parkkeerasimme auton vuoristomajan lähettyville ja veimme kylmälaukkuihin pakatut illallistarvikkeet yöpaikkaamme. Vastaavia varaustupia, joita on parin viime vuoden ajan kunnostettu tai uusittu yli 40, löytyy ympäri maata. Täällä on siis hyvät puitteet vaeltaa, ja majoittua muuallakin kuin omissa teltoissa.

Kun olimme saaneet tavarat paikoilleen, pakkasimme päiväreppuihin vettä ja evästä. Jalkamatka Uglješin huipulle ei olisi kuin muutaman kilometrin mittainen, mutta reitti on nousumetrien puolesta haastava. Polku oli kuitenkin hyvässä kunnossa, mikä helpotti askellusta ylämäkeen. Pysähdyimme toki aika ajoin vetämään henkeä ja juomaan – ja vain tuijottamaan edessämme aukeavaa koskematonta vuoristo-erämaata.

Maisemaa oli vaikea uskoa todeksi.

Nämä ovat niitä kohteita, joita massat eivät vielä ole löytäneet, ja paikkoja, jotka tavallaan haluaisi pitää vain itsellään, mutta jos yksikään kulkija voisi tulla tämän kohteen näkemisestä yhtä onnelliseksi kuin minä, en pelkäisi paljastaa suosikkikohdettani kaikille Latu&Polku-lehden lukijoille.

Puolesta matkaa pääsimme ihailemaan Gornje Barea, joka ronskisti käännettynä tarkoittaa ylempää vuoristolampea.

”Vettä on aika vähän tähän aikaan kesästä”, Thierry tuumasi ja heilautti kättään kohti horisonttia, ”mutta lampi täyttyy taas syksyn sateiden myötä, kunnes jäätyy talveksi ja sitten keväällä violetit krookukset valtaavat koko maiseman, se on jumalainen näky!”

Huipulle oli enää pieni ponnistus, mutten halunnut hosua. Polku oli kapea, ja minua yksinkertaisesti jännitti liikaa. Thierry oli ollut varma, että pitäisin tästä paikasta, mutta valitettavasti hän oli täysin väärässä.

Minä rakastuin, aivan poskettomasti, ja Uglješin huipulle päästyäni minä kirjaimellisesti pudistin päätäni. Vuorijono on kuin maasta töröttävä, vanhan mummon taitavin sormin teräväksi rypistämä, taivasta tavoitteleva piirakan reuna. Se kiersi edestä ja takaa jatkuen horisonttiin ja saaden meidät kaikki hiljentymään.

”Aivan käsittämätön maisema!” joku meistä huudahtaa. Tai saatoin se olla minäkin.

Laskeuduttuamme takaisin vuoren juurelle käymme pulahtamassa hyisessä Donje Baressa, jonka rannalla Titon metsästysmajan rauniot muistuttavat menneestä ajasta – niistä historiallisista hetkistä, jolloin toisen maailmansodan aikainen etulinja kulki juuri tässä, edessämme.

”Kaikki se tuntuu niin väärältä näin kauniissa paikassa”, huokaan ja kohennan nuotiota, ”miten kukaan on kehdannut sotia näissä maisemissa?”

Historian läsnäolo on vahva, vaikka Thierry härnäsi sen olevan vain Titon haamu: ”Jos näet hänet tänä yönä, tervehdi, kiitä yösijasta ja jatka nukkumista. Keitän kahvit kahdeksaksi, hyvää yötä Suomi-neito!”