Suksi suolle!

26.02.2026 | Tapani Leppänen

Luonnontilaiset suot ovat elämyksellisiä hiihtokohteita: hiljaisia ja erämaisia etelästä pohjoiseen. Hankikannolla syvimmänkin hetteikön yli mennään niin että heilahtaa.

Kuhmon soilla

Meillä Kuhmossa on monia ojittamattomina säästyneitä soita. Ne olisivat joka ikinen mahtavia talviretkikohteita, mutta ongelma on se, että usea sijaitsee melkoisen metsätiesokkelon takana – ja näitä teitä ei talvisin aurata. Niinpä suohiihtoretket sijoittuvat sellaisille suojelluille soille, joiden läheltä kulkee aurattu tie. Matkaan kannattaa ottaa iso lapio siltä varalta, että joutuu kaivamaan autolleen pysäköintitaskun.

Eeronvaarassa on suojeltu enemmän metsää kuin suota, mutta mieleeni on piirtynyt nimenomaan suo, jolla seurasin pitkän matkaa ahman jälkiä.

Kinnussuo–Mustinsuolla hiihdimme vaimoni kanssa kahdestaan, järkyttävän upeassa tammikuisessa pakkasäässä, jossa taivaanranta paloi keltaisena, oranssina ja pinkkinä. Hanhisuo–Teerisuolla nautin huhtikuisesta sinitaivaasta yksin.

Kotiamme lähimmällä ojittamattomalla suolla olemme kirmailleet monena keväänä lasten kanssa parhaalla hankikannolla latusuksilla. Yhtenä keväänä tutulla suolla odotti laaja kenttä täynnä teerien jalanjälkiä. Edellisyönä oli ollut soidinkarkelot! Jääköön tämä suo nimeämättä.

Edellisissä ei ole mitään retkeilyn palveluvarustusta, seuraavissa on.

Kaksi talvisuo-suosikkiani Kuhmossa ovat Juortanansalo–Lapinsuo sekä Teerisuo–Lososuo. Kummassakin pääsee auratulta tieltä suojelualueen koskemattomille hangille.

Juortanansalossa on kätevä hiihtää vajaat viisi kilometriä aapasoita pitkin Vääränlammen autiotuvalle. Kovemmallakin pakkasella pääsee kamiinan lämpöön tauolle. Palata voi omaa latua, tai hyvällä hankikannolla kierrellä metsäsaarekkeita eri puolilta kuin tullessa.

Teerisuolla on samanmittainen hiihtotaival laavulle. Pitkä pitkospuupolku on rapistunut, mutta talviretkeilijää se ei haittaa. Multisärkän tulipaikka on lähempänä parkkipaikkaa ja kesäretkeilijälle tiedoksi: tänne asti reitti on kunnostettu.

Jouni Laaksonen

 

Lähisuon lumoissa

Vaivero hipaisee lempeästi suksen pohjaa. Muu maasto odottelee vielä lunta, mutta suon pehmeä pinta sallii hiihtäjälle varaslähdön. Kun lähimmälle ladulle oli autotaival, tuli lähisuosta liikunta-areenani.

Alkuihastuksen hellitettyä kiilautui minun ja suoni väliin päiviä, jopa viikko ilman suopiipahdusta. Siksi päätin madaltaa kynnystä ja mutkittelin maisemaan pienen ladun – niin lyhyen, ettei mikään veruke estäisi lähtemistä.

Ladun myötä löysin itseni lähisuolta tämän tästä. Kerta toisensa jälkeen kädet lämpenivät ja kolmannessa mutkassa kireys katosi. Suo paljasti palan luonnettaan ja osoittautui suorituksen sijaan mielentilaksi.

Reitin toistuessa sain uusia tuttuja. Ahma jolkotteli yön hämärissä omaa reittiään, hyödyntäen välillä latuani. Aamuvarhaisella teerikukot kokoontuivat soitimelle. Pieni nisäkäs jätti koukeroisen viestinsä hangelle, hirvi harppoi yli. Joskus ahman vanaa ei näkynyt ja ehdin jo huolestua. Hiihtolenkin sijaan kävinkin tuttuja tapaamassa.

Kevättalvi kovetti hangen pinnan. Yhtäkkiä koko maailma tuntui mahdolliselta. Karvapohjasukset jäivät nojaamaan portaisiin, kun kiisin luistelutyylillä ennen loputtomalta tuntuneen suon ääriin ja takaisin.

Sauva katkesi vauhdissa ja toinenkin. Sompia hukkui hankeen, kunnes keväinen intopinkeys helpotti. Teerten pulina taustalla lähdin kokeilemaan, vieläkö hanki kantaisi.

Terhi Ilosaari

 

Hiihtäjän keidas

Sydäntalvella suo avautuu uudella tavalla. Se, mikä on kesällä ylitsepääsemätöntä ja upottavaa, kantaa nyt suksien alla kohmeisena ja lumipeitteisenä.

Valkmusan kansallispuisto on hyvä esimerkki siitä, kuinka retkeilijän reviiri kasvaa. Kesällä kulku rajoittuu kuivin jaloin vain parin kilometrin mittaiselle pitkosreitille, mutta lumiaikaan voi liikkua missä vaan. Lintujen pesimärauhaan liittyvät rajoituksetkin ovat poissa.

Kun kaltaiselleni etelän ihmiselle tulee kaipaus Lappiin, luonnontilaista avosuota erämaisempaa korvaushoitoa ei kotinurkilta löydy. Kitukasvuisissa männyissä ja avarissa näkymissä on paljon samaa.

Kaakonkulmalla talvea ei katsota kalenterista. Varminta on odottaa kunnon pakkasjaksoa, sillä etenkin alkutalvesta lumipeitteen alta voi löytyä märkiäkin paikkoja.

Hiihtoretken lähtöpaikaksi sopii Simonsaaren pysäköintialue, sama, josta ne ainoat pitkospuutkin lähtevät.

Reitin varrella olevasta luontotornista avautuu laaja näkymä keidassuolle. Tästä eteenpäin hiihtäjä piirtää latunsa itse. Parasta suolla on vapauden tunne. Suorittaminen, jota latuhiihtoon aina enemmän tai vähemmän liittyy, on poissa. Valkoinen maisema rauhoittaa mielen.

Matkantekoa rytmittävät muutamat metsäiset saaret. Suon itärannalla kohoavan Moronvuoren kupeessa makkarat paistuvat kansallispuiston ainoalla päivätuvalla. Sulan maan aikaan Moronvuoren ja Simonsaaren välillä ei ole yhteyttä, mutta suon yli hiihtävälle tupa on mainio kohde.

Tapani Leppänen

 

Suota silmän kantamattomiin

Iän myötä olen alkanut arvostamaan kevättalven hankikantoa entistä enemmän. Liikkuminen on helppoa, joutuisaa, välillä melkein liitämistä. Varsinkin, kun suksien edessä on vetovaljaissa ravaava koira.

Hankikantoretket kannattaa kohdistaa niille alueille, joilla liikkuminen alkaa mennä muilla keleillä ja muina vuodenaikoina kärsimysnäytelmän puolelle. Tietenkin täytyy tuntea erityistä kiinnostusta myös kohteen maisemaan ja sen luontoon.

Tällainen ihanteellinen alue kiinnostavaan hankikantohiihtoon on Inarin ja Utsjoen rajoilla sijaitseva Sammuttijängän-Vaijoenjängän soidensuojelualue. Yli 500 neliökilometrin pinta-ala takaa, että liikkuipa melkein mihin suuntaan hyvänsä, tasaista aapasuota löytyy horisonttiin asti.

Jänkiä pirstovat lukemattomat koivikkojen peittämät suosaarekkeet, moreeniharjanteet ja jokien ja järvien rannat. Nämä ovat myös luontonsa puolesta kiinnostavimpia kohteita, ja retkeily tapahtuu käytännössä siirtymällä puuttoman aavan yli koivikosta toiseen.

Huhtikuussa, kun hankikelit ovat parhaimmillaan, suuret avosuot ovat teräshangen peittämiä ilman pienitäkään pälveä tai edes näkyviä varpuja – ja ilman havaittavaa elämää.

Maatuiskun lennättämä irtolumi on pysähtynyt koivikoihin ja säilynyt pintaosistaan pehmeänä. Koivumetsiköihin keskittynyt elämä jättää siellä liikkuvista eläimistä jäljet hankeen vuorokausiksi.

Soidensuojelualueella ei ole avonaisia kämppiä tai merkittyjä reittejä. Siksi helpointa on liikkua päiväretkin.

Valkeaa tasankoa, jonka muodostavat avosuon lisäksi lammet ja järvet, hiihtää yhdellä valvomisella koiran vetämänä helposti 20–30 kilometriä. Ongelmaksi voi tulla liian ahne eteneminen ja voimien yliarviointi.

Suunnistuksen kanssa saa olla tarkkana, kun jatkuva tuuli vie avosuolta vähäisetkin jäljet.

Matti Mela