01.06.2020 | Raija Hentman
Savukosken Kivitunturille on lähes 15 kilometriä keskustaajamasta eikä paikkaa tavoita julkisin kulkuneuvoin. Matka kannattaa taittaa, sillä perillä odottaa korkeatasoinen geologinen luontopolku ja hienoja maisemia. Viimeinen kapea hiekkatien pätkä kapuaa rinnettä ylös paikoitusalueelle ja vuokrattavan tuvan pihaan.
Luontopolku (5,8 km) on merkitty punaisella ja sen lisäkierros Sotsonportin polku (4 km) keltaisella. Opastaulujen tekstit ovat suomeksi ja englanniksi. Kivitunturin kaksi kyömyä eroavat huomattavasti toisistaan: itäinen laki (390 m) on laajalti avokalliota ja läntinen (380 m), jota Sotsonportin polku kiertää, on kivikkoa. Siksipä lisäkierros onkin vaativa reitti.
Alkupään korpinotkelman kuusien oksilla riippuu vihertävän harmaita naavatuppoja. Sen jälkeen maisema karuuntuu, vuosisataisia petäjiä, tunturikoivuja, varpuja, jäkälää ja kivikoita.
Näidenkin kvartsiittikallioiden synty ajoittuu 2400 miljoonan vuoden taakse. Tuolloin vuoteen mahtui yli tuhat päivää, ja elämää edustivat mikroskooppisen pienet sinilevät. Silloin tuliperäinen Savukosken seutu ajelehti päiväntasaajan lähistöllä osana Fennoskandian kilpeä.
Ei, tuon tajuamiseen ei oikein oma mielikuvitus riitä. Vaikeuksia oli tuottanut jo hahmottaa aiemman opastaulun maisemaa 10 500 vuoden takaa, moreenikumpareella Sallan jääjärvessä. Kumpareen ympärillä olivat kuohuneet sulamisvesikosket muokaten nyt näkyvää maisemaa ja vetäytyvän jäätikön reuna oli hohkannut kylmää selän takana.
Pirunkuru on revennyt kallioon muinaisissa maanjäristyksissä.
Kivitunturin nähtävyyksiin kuuluvan Pirunkurun yli kuljetaan tukevaa riippusiltaa.
Pirunkuru on revennyt kallioon muinaisissa maanjäristyksissä ja jääkauden sulavesien putsattua irtomaat kurusta, se on ollut paljon syvempi. Vuosituhansien aikana rotkon pohjalle on vyörynyt pakkasrapautumisen rinteiltä irrottamia kiviä monen metrin paksuudelta. Kartasta katsoen kallioruhjeella on mittaa noin kaksi ja puoli kilometriä, aina polun paluuhaaran yli.
Polku Sotsonportin kierrokselle erkanee ennen Äitipetäjänlampea. Vaativan polun varrella on hyvä levähtää Kivikurun rotkon reunan laavulla. Paikalla ei ole puuhuoltoa, mikä on ymmärrettävää kun tarkastelee topografikarttaa laajemmin. Sen sijaan Sotsonportin keittokatoksella on hyvä tulistella.
Evästely on tarpeenkin, sillä seuraa kova nousu tunturiin. Näköalapaikalta katse tavoittaa lounaan ja lännen kumpuilevat maastot, Vasantunturinniekan ja Nivatunturin, jotka ovat Kivitunturia korkeampia, kauimpana ehkä erottuu Pyhä-Luoston kansallispuiston korkeimmat laet. Vielä vähän nousua ja sitten polku kiertyy alamäkeen, ylittää Kivikurun pohjoispään ja kapuaa Äitipetäjänlammen taukopaikalle.
Äitipetäjänlammen pohjoispää työntyy kallioiden kainaloon ja eteläpäätä ympäröi kivikkoinen kangasmaa. Tässä voisi vaikka yöpyä, onhan paikalla laavu, erillinen nuotiopaikka, liiteri ja huussi. Kaunis paikka ja nimikin kuulostaa mukavalta. Olisikohan lammen toisella puolella kumoon kellahtanut kookas kelo se äitipetäjä?
Kivitunturin itäpuolen kallioperä on lohkeillut portaittain. Miljardeja vuosia sitten voimakas virtaus kerrosti hiekkaa dyyneiksi ja kallioperäksi kivettyneet muinaiset hiekkasärkät ovat lohkeilleet kerrospintojen mukaisesti. Opastauluilla täytyy oikein pysähtyä pohtimaan annettuja tietoja ja vertaamaan niitä ympäristöön. Silmiä avaavaa.
Mutta kohta huomion vievät karunkauniit maisemat, vuosisatoja vanhojen jäkälien kirjomat kivien kyljet ja vähänlännät, mutta ikääntyneet aihkit, jo kasvunsa lopettaneet männyt. Tuntuu siltä, että tänne täytyisi palata.
luontoon.fi/kivitunturi
Vuokratuvan varaukset:
korvatunturin-retket.webnode.fi
Pellokaan ei taida olla patikoitsijan ykköskohde. Tässä kuitenkin kunnan viidestä kohteesta ehkä monipuolisin, Jai-Paljukan (4 km) luontopolku. Pellon kirkon kupeelta on noin 9,5 kilometriä Rovaniemen tietä (tie 83) Salmilompoloon vievälle tielle ja sitä edelleen 1,8 kilometriä luontopolun alkuun.
Myötäpäivään kulkien rengasreitti vie pitkoksia pitkin suolle ja hämmentävän rehevään lehtoon. Valtavat, ainakin kahden sylin haapavanhukset pystyssä ja pitkällään maassa tekevät vaikutuksen. Sellaista kotkansiipien muun kasvillisuuden rehevyyttä ei odota näillä leveyspiireillä.
Metsän ympäröimän kalliopaljastuman reunalla seisoo kota, liiteri ja käymälä. Toisella laidalla voi nuotiosijalle virittää tulet. Vesipaikkaa tosin ei ole, joten juomavedet pitää tuoda mukanaan.
Kodalta kavutaan reiluun 240 metriin nousevalle Jai-Paljukan mäelle. Hiiltyneet jäljet puissa kertovat kauan sitten riehuneesta metsäpalosta. Polun varren vanhin petäjä täyttää tänä vuonna 440 vuotta. Mitä mahtoikaan tapahtua vuonna 1580, jolloin puu aloittanut kasvunsa? Ainakin Kustaa Vaasan perustama Helsinki oli ollut olemassa 30 vuotta ja 25-vuotista sotaa Ruotsin ja Venäjän välillä oli käyty jo kymmenen vuotta.
Korkeimman laen jälkeen erkanee sivupisto pohjoiseen. Polku johdattaa paikalle jossa jääkauden sulamisvedet ovat voimalla syöksyneet kallioruhjeeseen, temmanneet isot ja pienet kivet ja muun irtoaineksen mukaansa ja levittäneet jyrkkään pohjoisrinteeseen jäätikköjokisuistoksi. Puuttoman kivitasanteen eteläreunalla ammottaa purkausuoman suu, ja sen jatkeena noin sata metriä pitkä rotko.
Luonnonvoimien jälki on sen verran rujoa, että vanhojen aikojen metsäsaamelaiset kokivat paikan metsänhenkien asuinsijaksi, jonne tuoduilla uhreilla voitiin pyytää metsästys- ja kalaonnea. Se oli myös 1800-luvulla suomalaisten noitien, kuten Rovan äijän, voimapaikka.
Kivikkorinteen kautta tavoittaa Rovaniementien noin puolen kilometrin päässä. Luontopolku sen sijaan tuo takaisin lähtöpaikkaan 1990-luvulla istutettujen koealojen kontortamäntyjen, musta- ja siperianlehtikuusten kautta.
Tuomo Kesäläinen & Aimo Kejonen. Suomen lohkareet ja tarinakivet. Salakirjat 2019
Jai-Paljukasta kaakkoon Yli-Tornion puolella Miekojärven ja Iso-Vietosen väliin jää vaaramaa ja Sompasen luontopolku (5 km). Luontopolun pää on noin 3,5 kilometriä Liinankijärventietä Iso-Vietosen ja Liinankijärven väliseltä kapealta kannakseltaja suurin piirtein saman verran Loma-Vietosen lomakylästä.
Jäätikön vetäytyessä jääkauden loppupuolella sulavesistä syntynyt Ancylusjärvi huuhtoi Sompasen ja lähivaarojen nokkia, jotka olivat jääneet saariksi veden yläpuolelle. Sompanenkin kurkotti lakensa viitisentoista metriä veden yläpuolelle, ja raskaat rantaan vyöryvät aallot huuhtoivat vähitellen moreenin pois, paljastaen kallioperän. Vain veden tavoittamattomalle laelle jäi ravinteikas maakerros, kuin kalotti, patalakki.
Polun alkupäässä hyväkasvuinen sekametsä vaihtuu kohta silokallioiksi, jolla pääasiassa männyt, katajat ja kanervat taistelevat elintilasta kivien raoissa. Joka puolella näkyy hopeakylkisiä keloja ja ankarien kasvuolojen muovaamia jäntteriä petäjiä. Suurimpia kiviä aallot eivät jaksaneet liikuttaa, mutta väsymätön vesi pyöristi niiden särmät.
Ja sitten - huuhtoutumisrajan yläpuolella rehevää vanhaa kuusikkoa, vanhimmat puut reilusti yli 300-vuotiaita. Yksi suomen ja englanninkielisistä tauluista kertoo, että polun varressa kasvaa jalostuksessa käytetty plus-puu. Tuo paksun kilpikaarnan peittämä, korkealle latvatupsuun asti oksaton ja kahden sylin ryhdikäs petäjä tuossa ainakin on sellainen. Se näytti noin isolta jo silloin, kun Sompasen vaaran laella oli palovartijan maja ja torni 1950-luvulla.
Laelta polku laskeutuu jäkälän kirjoman muinaisrantakivikon yli suon laitaan. Suon laidan lähteestä voi koukata vettä ja levähtää vähän ylempänä rinteessä seisovan kauniisti harmaantuneen alasalvoskodan suojissa. Kota palvelee myös Miekojärven ja Iso-Vietosen välisen rengasreitin (23 km) kulkijoita. Sompasen kota on patikkareitin itäpäässä ja lännen puolella polku nousee parille muulle kalottivaaralle ja vie Miekojärven hiekkaisille rannoille.
Sompasen polkua kutsutaan myös riistapoluksi, sillä lännempää kiertävän paluuhaaran loppupäähän on rakennettu järeä karhuloukku. Entisajan metsämiehen kekseliäisyys ei tuntenut rajoja. Nyt ei ole syöttiä loukun perällä eikä liioin ketun käpälälaudassa.
Kommentointi