Retkisuunnistuksen monet tasot

03.12.2025 | Jouni Laaksonen

Suunnistus on upea urheilulaji ja hankaliin paikkoihin piilotettujen rastien löytäminen juoksuvauhdilla on haastavaa puuhaa. Sen sijaan retkisuunnistus ei ole vaikeaa. Jouni Laaksonen avaa oman opintiensä.

Suunnistus on ehkä kaikkein tärkein erätaito. Kun luottaa taitoihinsa, eksymisen pelko ei nakerra retken tunnelmaa. Jos välillä harhautuu reitiltä, paniikki ei iske, vaan tietää miten toimia päästäkseen jälleen jyvälle olinpaikastaan.

Kun osaa lukea karttaa, voi kulkea paitsi merkityillä retkeilyreiteillä, myös kaikkialla muualla. Sen lisäksi, että pystyy suunnitteleman mielekkäimmät kulkuväylät poluttomassakin maastossa, löytää kartalta kiinnostavia näköalapaikkoja, vesiputouksia ja muita nähtävyyksiä.

Kukaan ei ole seppä syntyessään ja suunnistuskin opitaan vähitellen. Oma oppimispolkuni suunnistuksen saralla on mennyt suunnilleen näin.

[01] Oman reviirin oppiminen

Retkeilijänurani alkoi metsäalueelta, jota nykyään kutsutaan Sipoonkorven kansallispuistoksi. 1980-luvulla huikkasin vain vanhemmilleni, että lähden Hindsbyn metsään. Usein otin sienikorin fillarin tarakalle.

Alun perin isäni löysi Fallträskrännanin peruskartalta. Kiinnostava puron nimi ja sitä ympäröivät kalliomuodot innostivat perhettämme lähtemään tutkimusretkelle. Kun sitten aloin omin päin kulkea samassa metsässä, ei minulla ollut karttaa tai kompassia vaan laajensin reviiriäni pikku hiljaa.

Nykyään alueella on merkittyjäkin reittejä, mutta tuolloin oli vain merkitsemättömien metsäpolkujen verkostoa. Kuljin tutuiksi käyneet polut läpi ja seuraavalla kerralla jatkoin polkua pitkin hieman pitemmälle. Jossain kohtaa löysin lenkkejä: tuttu polku yhtyi toisesta suunnasta kulkemaani polkuun.

Vähitellen mieleeni piirtyi kartta, jossa metsän kaikkien polkujen lisäksi oli paikat eri sienilajeille. Herkkutatteja löytyi tietyistä männiköistä ja kuusikoista, kantarelleja aina samojen koivujen seuralaisina, leppärouskuja yhdestä saniaispaikasta ja niin edelleen.

Lopulta osasin kulkea polkujen välillä umpimetsässäkin tietäen aina missä suunnassa mikäkin tuttu polku on. Vaikka en ole käynyt Sipoonkorvessa yli kymmeneen vuoteen, uskon että edelleen kulkisin tutussa sienimetsässäni sujuvasti ilman suunnistusvälineitä.

Tällaisessa reviirin laajentamisessa erinomainen puoli on se, että oppii tuntemaan maaston maamerkit ja keskittyy huomaamaan pienetkin polut. Huono puoli on se, että jos kuitenkin eksyy, ilman karttaa ja kompassia voi tulla hankala paikka.

Yleensä sieni- tai marja- tai muu lähimetsä on kuitenkin niin rajallisen laajuinen, että kun osaa vaikka auringon avulla kävellä yhteen ja samaan suuntaan, melko pian putkahtaa tuttuun paikkaan tai tielle.

[02] Merkityllä reitillä ilman kompassia

Kun aloin käydä retkillä muuallakin kuin Sipoonkorvessa, en poikasena oikein osannut käyttää kompassia. Kartan otin mukaani, mutta pysyttelin merkityillä reiteillä, ja sehän on erittäin helppoa suunnistamista.

Sen kun seuraa valitsemansa reitin tunnusväritäpliä ja lukee risteyksissä viitoista mihin suuntaan pitää kulkea. Toki hieman pitää olla käsitystä siitä, onko lähdössä rengasreitille, edestakaisin-retkelle vai jonkinlaiselle yhdistelmälle.

Merkityllä reitillä kannattaa tutustua omaan kulkuvauhtiinsa. Jos viitassa sanotaan, että kohteeseen on kaksi kilometriä matkaa, paljonko siihen omalla normaalilla vauhdilla kuluu aikaa?

[03] Merkityllä reitillä kartan ja kompassin kera

Merkitty retkeilyreitti on kerrassaan oivallinen paikka opetella retkisuunnistusta! Eksymään ei juuri pääse, siitä reittimerkit pitävät huolen.

Kun ottaa mukaan tarkan kartan sekä kompassin, voi pitkin matkaa yrittää seurata kulkuaan kartalla. Alkuun korkeuskäyrät eivät ehkä tahdo aueta, mutta hiljalleen alkaa hoksata, miltä maastossa koettu alamäki näyttää kartalla. Miten iso kivi kuvataan kartalla, mitä jyrkänteen merkki tarkoittaa maastossa, ja sininen juovahan on puro.

Ulkoilukartoissa karttamerkkien selite löytyy kartan reunasta. Tulostekartassa selitettä ei ole. Karttamerkkeihin kannattaa tutustua kunnolla. Esimerkiksi karttapaikassa (karttapaikka.fi) Valitse karttatasot -kuvakkeen alta löytyy pdf-muotoinen Karttamerkkien selite.

Mittakaavaa alkaa ymmärtää, kun lukee risteysviitasta etäisyyden ja tutkii sitten kartalta, miten pitkä tuo sama matka on kartalla. Mittakaava 1:50 000 tarkoittaa, että 1 sentti kartalla on 50 000 senttiä eli 500 metriä maastossa. Toki pitää muistaa, että eri retkillä käytössä voi olla eri mittakaavaisia karttoja.

Merkityissä retkeilyreiteissä on tasoeroja. Kansallispuistojen reitit ja muut hyvin huolletut reitit ovat yleensä niin loistokunnossa, että reittimerkiltä näkee seuraavalle. Moni retkeilyreitti on kuitenkin satunnaisemman huollon varassa. Jos reittimerkkejä on harvakseltaan ja osa reitin risteysviitoistakin saattaa maata pajupuskan taakse kaatuneina, kartta ja kompassi ovat tärkeä apu.

Itse en edes vielä ensimmäisillä Lapin-vaelluksilla osannut epäröimättä ottaa kompassisuuntaa. Toimin polkujen risteyksessä niin, että kompassin avulla suunnastin kartan oikein päin.

Kompassineulan värikäs pää osoittaa pohjoiseen ja kartan pohjoinen on yläreunassa silloin, kun tekstit pystyy lukemaan. Kun kartta oli maaston kanssa samoin päin käännettynä, oli helppo nähdä, pitikö kääntyä vasempaan vai oikeaan.

[04] Poluttomassa maastossa

Pian toki opettelin ottamaan kompassiin oikean kulkusuunnan. Suosittelen!

Ensin asetetaan kompassi kartan päälle niin, että sen pitkä sivu kulkee oman sijainnin ja halutun päätepisteen kautta. Pidetään kompassia paikallaan ja käännetään neularasiaa niin, että pohjoishaarukka osoittaa kartan pohjoiseen. Nyt otetaan kompassi käteen, osoitetaan sillä eteenpäin ja käännytään niin että pohjoisnuoli asettuu pohjoishaarukan keskelle. Kompassin pitkä sivu osoittaa kulkusuunnan.

Retkisuunnistus on usein sitä, että kuljetaan polkua purolle, jossa käännytään seuraamaan puroa, kunnes se yhtyy jokeen. Jatketaan jokea alavirtaan autiotuvalle. Tai mennään harjunlakea pitkin poroaidalle, käännytään aidanvartta länteen ja pian tullaan laavulle. Kuljetaan paljon polkuja pitkin ja seuraillaan selviä maamerkkejä.

Itsekin toki hyödynnän polkuja silloin kun ne kulkevat haluamaani suuntaan. Olen kuitenkin kolunnut erämaita ja retkipaikkoja sen verran paljon, että usein en halua mennä tuttua polkua, vaan tahdon nähdä jotain uutta.

Huomaan, että oma tapani suunnistaa poluttomassa umpimetsässä tai tunturikairassa perustuu varsin paljon kompassisuuntaan. Saatan hiihtää tai patikoida kompassin perussuunnan varassa kilometrikaupalla, mutta samalla tietenkin havainnoin ympäristöä eli panen merkille, milloin ylitän puron tai kumpareen tai näen järvenlahden tietyssä suunnassa.

Vähennän aina kokonaiskorjauksen kartalta mittaamastani suunnasta. Jos en vähentäisi, ajautuisin parisataa metriä liikaa oikealle jokaista kulkemaani kilometriä kohden. Kokonaiskorjauksen näkee kartan kulmasta, tai jos on esimerkiksi tulostanut kartan, sen voi tarkistaa osoitteesta maanmittauslaitos.fi/kartat-ja-paikkatieto/kartat/erantokartta.

Nykyteknologiasta huolimatta monen päivän vaelluksilla suunnistan pääsääntöisesti edelleen kartan ja kompassin avulla. Kartasta voi taitella näkyviin koko päivän etapin, jolloin on helppo suunnitella mielekäs reitti ja seurata taipaleen etenemistä. Pidän suunnistuksen tuottamista aivopähkinöistä. Ja kartasta ja kompassista ei voi virta loppua kesken.

[05] GPS-tekniikka päiväretkillä

Merkityille reiteille suuntautuvilla päiväretkillä huomaan lipsuneeni siihen, että usein en enää ota tarkkaa karttaa mukaan.

Useilla päiväretkireiteillä ollaan alueella, joilla datayhteys toimii. Tällöin käytän Retkikarttaa (retkikartta.fi), joka näyttää sijaintini. Karttapohja on Maanmittauslaitoksen tarkkaa maastokarttaa, jonka päälle voin valita näkyviin reitit, suojelualueet, taukopaikat ja muita haluamiani tasoja.

Kaikissa retkikohteissa kännykkäkenttää ei kuitenkaan ole. Kännykässäni on karttasovellus, johon olen ladannut koko Suomen kartat. Jos kenttää ei ole, avaan karttasovelluksen ja näen siitä sijaintini tarkalla kartalla. Halutessani voin kävellä hetken puhelin kädessä, jolloin näen, eteneekö pallukkani kartalla oikeaan suuntaan.

Itse käytän Locusta, mutta karttasovelluksia on monia hyviä. Pääasia on, että sovellukseen saa ladattua offline-kartat.

Jos kännykkä tai karttasovellus lakkaisi toimimasta, päiväretkellä isompaa ongelmaa ei syntyisi. Minulla on käsitys reitin muodosta ja retki jatkuisi reittimerkkejä seuraamalla. Sekin auttaisi, että usein lähtöpaikalla on kartta ja otan sellaisesta aina kuvan kameraani.

[06] GPS apuna poluttomassa maastossa

Vaellukselle Lapin laajoihin erämaihin en lähde pelkän GPS-tekniikan varassa. Kuitenkin, vaikka suunnistan kartalla ja kompassilla, kännykkä on toki matkassa ja siitä on paljon hyötyä.

Silloin tällöin tulee tilanne, että en oikein tarkkaan tiedä sijaintiani. Tämä ei ole ongelma: tiedän kyllä olinpaikkani ainakin parin kilometrin tarkkuudella, mutta eksakti paikka askarruttaa.

Vielä kymmenisen vuotta sitten tällaisessa tilanteessa pysähdyin miettimään. Otin hieman suklaata suuhun ja istahdin.

Missä paikassa ja mihin kellonaikaan olin viimeksi varmasti tietämässäni paikassa, kuten purolla tai poroaidalla? Mihin kompassisuuntaan olen sen jälkeen pyrkinyt kulkemaan? Mitä kello on nyt, eli miten kauas olen keskimääräisellä vauhdillani ehtinyt? Millaista maastoa olen viime ajat kulkenut?

Kun samalla tutkin karttaa, vähitellen aloin ymmärtää kulkeneeni hieman sivuun aiotusta. Tai joskus tehneeni isommankin erheen.

Aina arvoitus ratkesi, kun aikansa eri skenaarioita pohti.

Nykyään tämä vaihe jää pois. Avaan kännykän ja katson sijaintini karttasovelluksesta. Siirrän pikku ruudulta näkemäni paikan katseella isommalle paperikartalleni ja sitten suunnistus jatkuu taas kartan ja kompassin avulla.

Pidän kännykkää vaelluksella aina lentotilassa ja vedenpitävässä muovisessa pussissa. Näin laite ei hukkaa virtaa yrittämällä etsiä kenttää, jota yleensä ei ole.

Lentotilassa virtaa riittää viikon vaelluksen tarpeisiin, vaikka tarkistelisin sijaintiani useamman kerran päivässä. Virtaa riittää siihenkin, että saatan käydä parilla tunturin huipulla laittamassa lentotilan hetkeksi pois päältä, jotta voin tutkia säätiedotuksia ja lähettää tekstiviestejä kotiin. Toki kannan mukanani varavirtalähdettä varmuuden vuoksi.

Karttasovellus toimii lentotilassa moitteettomasti ja kosketusnäyttö toimii muovin läpi ongelmitta.

Kännykän karttasovelluksen sijaan voisin yhtä hyvin käyttää erillistä GPS-laitetta. Moni pitää GPS:ää koko ajan päällä ja tallentaa jäljen, jota voi tarkastella jälkikäteen kotosallakin. Tai voi toimia toisin päin: GPS:ään tai karttasovellukseen voi ennalta ladata jäljen, jota seuraa maastossa laitteen avulla. Itse en ole kiinnostunut tällaisista, mutta nämä ovat makuasioita.

Lopuksi

Kumpi on parempi, paperikartta ja kompassi vai GPS tai GPS:ään perustuva puhelimen karttasovellus? Pitemmillä vaelluksilla kyky käyttää karttaa ja kompassia on tärkeä. Taito myös pysyy parhaiten yllä siten, että sitä käyttää. Jos aina nojaa pelkkään satelliittipaikannukseen, oma suunnistustaito ja luottamus siihen rapistuvat.

Mutta GPS on erittäin hyödyllinen. Ilman muuta kannattaa ladata puhelimeensa karttasovellus ja opetella käyttämään sitä. Jos retkeilee syrjäisissäkin kohteissa, tulee ladata sovellukseen offline-kartat. Tai yhtä hyvin voi hankkia GPS-laitteen ja opetella käyttämään sitä. Päiväretkeilyssä tulee halutessaan toimeen pelkällä GPS-tekniikalla.