Pyhällä pienten kera

07.06.2019 09:53 | Jouni Laaksonen

Lasten kanssa on helppo tehdä päiväretkiä. Useamman päivän vaellus on jo haastavampi ponnistus, mutta ei ollenkaan mahdoton!

Olemme kaksilapsinen retkeilijäperhe. Ylivoimaisesti useimmin lähdemme lasten kanssa päiväretkelle. Päiväretkeily on mukavaa, kun sään ennustaminen on helppoa, varusteiden kanssa ei tarvitse stressata, kotimaakuntaan suuntautuvilla retkillä matkat retkikohteisiin ovat lyhyitä ja kantamus on keveä.

Pyhä–Luosto on vaellusmielessä löytymätön helmi.

Kauemmas suuntautuvia monen päivän vaelluksia teemme useimmin aikuisporukalla, mutta silloin tällöin lastenkin kanssa.

Lasten kanssa retkeillessä tilanne muuttuu vuodesta toiseen. Vauva nukkuu paljon, taapero haluaa opetella kävelemään itse, mutta nukkuu vielä päiväunia, leikki-ikäinen ei päikkäreitä juurikaan ota. Koulun aloittavaa lasta ei jaksa enää kantaa, mutta hän ei välttämättä jaksa kävellä tai hiihtää pitkiä matkoja.

Teini-ikäinen ehkä kävelee tai hiihtää jopa rivakammin kuin vanhempansa, jos motivaatio on kohdillaan, mutta siinä vaiheessa emme vielä ole.

Viime kesänä halusimme kokeilla, miten sujuu muutaman päivän vaellus 11- ja 4-vuotiaan tyttären kanssa. Retken suunnittelussa fyysinen jaksaminen on tietenkin yksi määrittävä tekijä, mutta vähintään yhtä tärkeää on henkinen jaksaminen. Vaelluksella ei saa olla liian tiukka aikataulu, vaan lapsilla on oltava aikaa leikkimiseen ja kaikenlaiseen tutkimiseen niin pitkin päivätaivalta kuin iltaleirissäkin.

Valitsimme patikkareitin Pyhältä Luostolle. Pyhä-Luoston kansallispuisto on oiva sekoitus ikimetsiä ja tunturien kaukomaisemia, ja tämä 30 kilometrin reitti osoittautui oikein sopivaksi.

Patikoimme ensimmäisenä, kolmantena ja neljäntenä päivänä kymmenisen kilometriä. Toinen päivä oli lepo-, leikkimis- ja tutkimuspäivä Huttuloman autiotuvan ympäristössä. Telttailimme tuvan lähistöllä kaksi yötä.

Kolmannen yön nukuimme ennalta varaamassamme Kuukkelin vuokratuvassa, jossa pääsimme myös saunomaan. Huttuloman lähellä on myös vuokratupa, nimeltään Huttujärvi. Olisi ollut mahdollista vaeltaa vuokratuvasta vuokratupaan ilman telttaa, jos olisimme olleet varausten kanssa aiemmin liikkeellä.

Toisaalta teltta antaa turvaa siltä varalta, että syystä tai toisesta ei jaksettaisi tai päästäisi perille päivän päämäärään.

Koska haluamme, että lapsille jää pääsääntöisesti mukavia muistoja retkistä, olimme järjestäneet hieman hemmottelua. Lähdimme liikkeelle ajamalla bussilla Luostolta Pyhätunturille. Näin päättäisimme vaelluksen Luostolle, josta olimme varanneet huoneen kylpylähotellista. Lapset rakastavat kylpylöitä, joten tieto siitä, että patikoimme koko ajan kohti uintihetkeä, oli motivoivaa.

Toista loppupään yllätystä emme lapsille vielä kertoneet, se olisi ohjelmassa viimeisen vaelluspäivän puolimaissa.

Oli helteinen heinäkuu ja juomista ja taukoja tarvittiin tiheään. Aluksi patikoimme hotelli Pyhätunturilta Isokurun kodalle lounaan laittoon. Polun varressa oli mukavasti maapuita taukohetkien leikki- ja tasapainoiluvirikkeiksi. Muinaismeren jättämät aallokon jäljet muutamassa maakivessä pysäyttivät koko pesueen ihmettelemään.

Isokurun kodalle tuli samaan aikaan leirikouluseurue. Iloinen puheensorina täytti kuuloelimet, mutta kun matka ruuan jälkeen jatkui, laskeutui taas rauha.

Olin aiemmin käynyt Isokurussa, mutta en Noitatunturilla, joten valitsimme reitin vasemman haaran. Se oli tavallaan virhe.

En suosittele lapsiperheelle nousua Noitatunturille kaakosta. Reilun kilometrin nousu Oravalammen laavulta tunturin huipulle on vaativin merkityn retkeilyreitin osuus Suomessa, mitä muistan kokeneeni. Nousu on jyrkkä ja pitkiltä matkoilta yhtäjaksoista suurikivistä louhikkoa.

Nousu vaati useampia puhaltelutaukoja, mutta kaikki olivat tarkkoina askeltensa kanssa eikä haavereita sattunut.

Maisema Noitatunturilta, jonka entinen nimi Seitatunturi eli Seitaoaivi kertoo erityisestä pyhyydestä, on upea. Etelässä avautuu maisema metsän ja aapasoiden mosaiikkiin ja pohjoisessa metsämerestä nousee Pyhältä Luostolle johtava tunturiselänne.

Huoahdimme laella. Alas laskeutuessa oli mukava osoittaa lapsille, että tuolla, tuon edessä näkyvän korkeimman tunturin eli Ukko-Luoston juurella on määränpäämme.

Laskeutuminen alas oli sekin kivikkoinen, mutta huomattavasti helpompi. Noitatunturin laella kannattaa käydä, mutta jos nyt lähtisin uudelleen lasten kanssa samalle reitille, kantaisimme rinkat matalampia maita Isokurun ja Karhunjuomalammen kautta. Pitäisimme kunnon tauon Kuorinkiharjulla ja kävisimme ilman rinkkoja Noitatunturilla pohjoisen puolelta.

Lepopäivä on aina hyvä idea, ja erityisen hyvä vaelluksen toisena tai kolmantena päivänä. Pitemmällä vaelluksella rinkat ovat tällöin vielä painavat ja olkapäät ja nivelet ovat aika kummissaan rasituksesta.

Tällä kertaa painoa rinkkaan aiheutti ennen muuta se, että kun perheen äiti kantoi nuorempaa lasta, niin isä kantoi telttaa, keittiötä, melkein kaikkia makuupusseja ja -alustoja ja kaikkea muuta mahdollista. Toki kantorinkan alapussiin mahtuu hieman varavaatteita, ja esikoinen kantoi omassa repussaan muun muassa nukkumavarusteensa ja vaatteensa. Tärkeää kuitenkin on, että lapsen reppu ei ole painava.

Lasten varusteissa emme viilanneet kaikkia grammoja, vaan esimerkiksi kuopus sai ottaa tärkeän pehmolelun mukaansa. Aikuisten osalta ylimäärägrammat viilattiin melko tarkkaan.

Lepopäivän jälkeen matka jatkui mukavasti Huttutunturin ja Kapustan ylärinteiden kautta Latvavaaraan, jonka kiersimme idän puolelta, Kuukkelin tuvalle kun olimme matkalla. Sauna maittoi, ja erityisesti maistuivat vaahtokarkit, joita paahdoimme iltaherkuksi.

Itikoita oli yllättävän vähän. Välillä piti kaivaa hyttyshuppu pään suojaksi, mutta paljolti saattoi taivaltaa t-paidassa.

Kun viimeisenä päivänä pidimme lounastaukoa Lampivaaran etelärinteillä polun varressa, taivaalla ujelsi jatkuvalla syötöllä suuriäänisiä hävittäjiä ainakin tunnin ajan. Epäilemättä puolustusvoimien harjoitukset ovat tärkeitä, mutta onko harjoituslentoja pakko lentää kansallispuiston yllä?

Viimeisen päivän yllätys oli Lampivaaran erämaakahvila. Kun kävelimme hirsirakennuksen pihaan ja kysyimme, että mennäänkö jäätelölle, lasten suut venyivät ennätysleveisiin hymyihin.

Jätimme tällä kertaa käymättä Ukko-Luoston huipulla. Jos voimia on, siellä ilman muuta kannattaa käydä. Näköalatasanteelta näkyy länteen kansallispuiston ikimetsää ja luonnontilaista suota upeasti lintuperspektiivistä, ja toisaalta etelään koko tunturikyömyjen jono Pyhälle asti.

Tänä kesänä Ukko-Luostolle mielivien tosin kannattaa tarkastaa ennen retkeä, onko huipulta itään johtavien portaiden remontti saatu jo valmiiksi vai onko kuljettava pitempää kiertotietä. Tiedon löytää Metsähallituksen luontoon.fi-sivuilta.

Retkeilyreitti Pyhä–Luosto on erinomaisen hyvä muutaman päivän vaellukseen. Maisemat olivat kauniita, päivämatkamme olivat sopivia, muistimme syödä tarpeeksi usein ja sää oli suopea. Näillä askelmerkeillä syntyy onnistunut vaellus!

Parhaat palat löytyvät Pyhätunturin ja Ukko-Luoston väliltä, mutta halutessaan vaellusta voi jatkaa vähemmän kuljettua reittiä pitkin Yli-Luoston kautta aina nelostielle asti. Tällöin matka pitenee parillakymmenellä kilometrillä.

Retkeilijöitä näkee tuvilla ja laavuilla, toisinaan polullakin, mutta suurin osa heistä on päiväretkeilijöitä Pyhältä tai Luostolta käsin. Reitin keskiosassa, kun ollaan kaukana kummastakin, oli kaikkein rauhallisinta.

Läheskään Karhunkierroksen tai Hetta–Pallas-reitin veroista ajoittaista ruuhkaisuutta ei tunnu olevan, vaan Pyhä–Luosto on vaellusmielessä löytymätön helmi.