Pitkän polun lumo

03.09.2025 | Päivi Mattila

Kalle Rasinkangas ei arkaile isoja vaellushaasteita. Hän on patikoinut kolmesti Yhdysvaltojen poikki, yhteensä 12 000 kilometriä.

Kaikki alkoi arvoituksellisesta kyltistä, jonka Kalle Rasinkangas näki lomaillessaan USA:n länsirannikolla. Päiväretkellä vastaan tuli opasviitta, jossa luki Pacific Crest Trail. Nuoli osoitti, että Kanadaan on 550 mailia, Meksikoon 2108.

”Luulin ensin, että kyseessä on vitsi”, Kalle muistelee.

Nettihaku kertoi, että kyseessä on oikea vaellusreitti. Kaikessa hullunkurisuudessaan se alkoi houkutella Kallea.

”USA on hyvin teollistunut maa, ja ajattelin, että siellä ei ole jäljellä kovinkaan paljon villiä luontoa. Tuntui kiehtovalta, että maan päästä päähän pystyy silti kävelemään erämaareittiä.”

Toukokuussa 2015 Kalle oli valmiina matkaan.

Jo ennen kuin hän oli astunutkaan polulle, osoittautui, että tarkat ennakkosuunnitelmat saattavat lentää tällaisilla reissuilla romukoppaan. Tulomatkalla juna oli pahasti myöhässä, eikä Kalle ehtinyt reitin lähtöpaikkaan liikennöivään bussivuoroon. Onneksi opaskirjaan oli listattu paikallisia henkilöitä, jotka olivat lupautuneet auttamaan vaeltajia. Heitä kutsutaan nimellä trail angel.

Eräs heistä majoitti Kallen kotiinsa ja kuskasi hänet seuraavana päivänä reitin alkuun. Toiminta kuvaa osuvasti Yhdysvaltojen superpitkillä vaellusreiteillä vallitsevaa yhteisöllistä kulttuuria.

Retken toisena päivänä Etelä-Kalifornian aavikolla satoi yllättäen lunta. Sateen povattiin yltyvän yöllä myrskyksi, vaan ei hätää: reitin varrella sijaitseva kahvila toivotti vaeltajat tervetulleiksi. Lattialla yöpyi lopulta 46 retkeilijää vieri vieressä.

Siitä reissu lähti rullaamaan, ja Kalle patikoi koko Pacific Crest Trailin (PCT). Jos tarkkoja ollaan, aivan viimeinen viikkoetappi Kanadan rajan tuntumassa jäi kävelemättä. Alueella raivosi metsäpalo, eikä polulle saanut mennä.

”Suomeen palattuani olin väsynyt fyysisesti ja henkisesti. En ajatellut lähteväni uudelleen näin pitkälle vaellukselle. Mutta ei mennyt kuukauttakaan, kun polveni oli jälleen kunnossa, ja aloin miettiä, että hitto, mikä reitti on seuraava?”
 

Uudeksi tavoitteeksi Kalle otti USA:n itärannikolla kulkevan superpitkän Appalakkien reitin (AT). Vaellus koitti keväällä 2017. Reitti on hyvin erilainen kuin PCT, mutta Kallen mielestä ehdottomasti kävelemisen arvoinen.

”Ensimmäiset parisataa kilometriä patikoin käytännössä koko ajan kukkivien alppiruusujen keskellä. Metsä tuntui epätodelliselta, kuin fantasiamaailmalta.”

Mustakarhujen näkeminen oli Appalakeilla niin tavallista, että jossain vaiheessa Kalle lopetti niiden laskemisen.

AT sopii myös kokemattomammille vaeltajille, koska lähimmälle kylälle ei ole koskaan enempää kuin yksi päivämatka, reitin loppupäätä lukuun ottamatta. Varsinaisten AT-vaeltajien lisäksi Kalle kohtasi reitin varrella väkeä laidasta laitaan: kesäretkelle lähteneitä superrikkaita sijoittajia ja kodittomia, jotka söivät metsästä löytämiään etanoita.

”Minulla ei ollut ikäviä tilanteita, mutta reitin ihmisvilinä saattaa aiheuttaa turvattomuuden tunnetta. Näin ihmisiä, jotka olivat illalla humalassa ja huumepäissään.”

Vaelluksen aikana Kallea puri punkki, josta hän sai borrelioosin. 10 päivän antibioottikuurin jälkeen vaivan piti olla selätetty, mutta oireilu alkoi uudelleen. Kalle oli nukahtaa kesken vaelluspäivän. Täysin sattumalta hän päätti avautua heikosta voinnistaan vastaan tulleelle päivävaeltajalle. Kuinka ollakaan, tuo mies oli borrelioosia hyvin tunteva lääkäri, joka oli heti tilanteen tasalla.

”Hän ilmoitti soittavansa lähikaupungin apteekkiin ja hoitavansa sinne minun nimelläni reseptin uuteen antibioottikuuriin. Lääkäri ei suostunut ottamaan palveluksestaan edes maksua”, Kalle kertaa hyvää tuuriaan.

Tällä kertaa lääke tehosi, ja vaellus jatkui mukavissa merkeissä.

 

Aamulla Kalle käveli vuoristossa, illalla laakeassa autiomaassa.

Jäljellä oli vielä kolmas Yhdysvaltojen suuri vaellusreitti, Continental Divide Trail (CDT). Sen Kalle patikoi kesällä 2022.

Hän aloitti Kalliovuorten reitin Kanadan rajan suunnasta, missä vaellusmiljöö on hyvin erämainen. Ensimmäisellä vaellusviikolla Glacierin kansallispuistossa lauma lumivuohia kirmasi keskellä polkua. Eräänä yönä Kalle heräsi loiskaukseen.

”Valtava uroshirvi oli astellut järveen aivan telttani vierestä. Katselin aamuyön valossa, kun se ui järven yli.”

Joskus ympäröivä maisema muuttui ihan erilaiseksi jo yhden vaelluspäivän aikana. Aamulla Kalle käveli vuoristossa, illalla laakeassa autiomaassa.

”Oli hienoa havaita, miten ekosysteemit vaihtuvat toisiksi. Autossa tai junassa istuessa tätä asiaa ei hahmota kunnolla, koska liike on liian nopeaa. Puuttuu myös henkilökohtainen kokemus siitä, miltä erilaiset paikat tuntuvat”, Kalle pohtii.

Hän huomauttaa, että majesteettiset vuoristonäkymät ovat vain pieni osa kutakin ultravaellusreittiä. Suurin osa polusta kulkee tylsemmissä maisemissa, joita ei ikuisteta vaelluksesta kertoviin Instagram-postauksiin. Kaikenlainen luonto on Kallen mukaan joka tapauksessa arvokasta ja hienoa, niin avoin preeria kuin tiheä metsäkin.

”Vaellusteni ansiosta olen alkanut arvostaa luonnonsuojelua entistäkin enemmän. Koskemattomaan luontoon tullessa eliölajien määrä ja alueen tunnelma on heti aivan toisenlainen kuin ihmisen muokkaamissa paikoissa. Ikävä kyllä Trumpin hallinto pyrkii nyt yksityistämään kaikille avoimia valtionmaita CDT:n varrelta.”

CDT ei ole yhtä suosittu kuin PCT ja AT. Kalliovuorilla ei toisinaan näkynyt ketään toista retkeilijää moneen päivään, mutta se ei ollut Kallelle ongelma. Muillakin reiteillä hän oli kulkenut yksikseen.

”Pisimmillään olen kävellyt jonkun kanssa yhtä matkaa kolme päivää. Se oli heti PCT:n alussa.”

USA:n ultrareiteillä on syytä päästä maaliin ennen kuin vuorille koittaa talvi. Koska matkaa on paljon, vaeltajat etenevät nopeasti, keskimäärin noin 35 kilometriä päivässä. Koko reitin patikointiin kuluu näin viitisen kuukautta.

Kalle on painellut vielä ripeämmin, noin 40–50 kilometrin päivätahtia. Vauhtiin on ollut kaksi syytä: hänen on pitänyt päästä ajoissa takaisin Suomeen esimerkiksi opintojen vuoksi, ja lisäksi on ollut halu koetella omia rajoja.

”Siitä saa voimaa, kun ylittää itsensä päivä toisensa jälkeen”, Kalle sanoo.

”Luontainen rytmini on ollut se, että lähden liikkeelle aamulla noin kello kuudelta. Jatkan kävelyä iltakahdeksaan asti, jolloin aurinko laskee.”

Pitkien päivämatkojen vastapainoksi Kalle on viettänyt suhteellisen runsaasti lepopäiviä, noin 10 vuorokauden välein. Melko usein hän on seisahtunut kahdeksi yöksi.

”Taukopäivinä haluan levätä oikeasti, keskittyä syömiseen ja telkkarin katseluun. Jos tauko on lyhyt, kaikki aika kuluu siihen, että hoitaa asioita ja valmistelee seuraavia vaellusviikkoja.”

 

Kaikki kävelevät saman matkan, mutta jokaisen retki on erilainen.

Kallen retkiruokavalio on askeettinen. Se koostuu lähes yksinomaan pähkinöistä, vegaanisista energiapatukoista, proteiinipatukoista, sipseistä ja kuivatuista hedelmistä. Retkikeitintä hän ei käytä, toisin kuin useimmat vaeltajat.

”En jaksa säätää keittimen kanssa. Tykkään siitä, että voin vain lappaa ruokaa suuhuni suoraan pussista. Tämä ruoka sopii keholleni tosi hyvin, enkä kyllästy siihen”, Kalle selittää.

Kallen päivittäin syömästä retkimuonasta kertyy noin 6 000 kilokaloria. Alkumatkasta näin suuri ruokamäärä ei tosin vielä maistu, ja siinä vaiheessa hän laihtuu jonkin verran. Viikkojen vieriessä nälkä kasvaa oikeisiin mittoihinsa.

Jos eväitä ja juomavettä ei lasketa, Kallen vaellusreppu painoi ensimmäiselle vaellukselle lähtiessä alle kahdeksan kiloa. Appalakeilla hän oli kutistanut kantamuksensa neljään kiloon. Keveyttä selittää muun muassa se, että Kalle yöpyy lyhennetyllä solumuovialustalla.

”Monesti ihmiset kysyvät, miksi ihmeessä käytän sellaista alustaa. Syynä on se, että haluan optimoida mukavuuteni. Repun paino on minulle tärkeämpää kuin pieni epämukavuus nukkuessa, onhan suurin osa vuorokaudesta kävelyä.”

Kalle korostaa, että jokainen saa tietenkin toteuttaa ultravaelluksen omalla laillaan.

”On rikkaus, että vaeltamisen tapoja on hyvin monia. Kaikki kävelevät saman matkan, mutta jokaisen retki on erilainen.”

Kalle valmistautui ensimmäiseen pitkään vaellukseensa antaumuksella. Hän teki pari kertaa viikossa 15–25 kilometrin mittaisia kävelylenkkejä Helsingin keskuspuistoon, rinkka selässä.

”Siitä oli hyötyä muutenkin kuin kunnon kohenemisen kannalta. Kävellessä tajuaa käytännössä, onko se oma juttu vai ei. Jos kävely tuntuu ärsyttävältä tuossa vaiheessa, se ei välttämättä muutu sen mielekkäämmäksi itse reitilläkään.”

Jos pitkä vaellus houkuttaa, Kalle neuvoo kehittämään etenkin jalkojen pieniä tukilihaksia, jotka arjessa saattavat jäädä heikoiksi. Ne voimistuvat, jos patikoi paljasjaloin tai epätasaisessa maastossa.

Mikäli ei ole treenannut etukäteen, on tärkeää himmailla retken alussa, jotta keho saa tottua rasitukseen. Kalle kulki PCT:llä heti pitkiä päivämatkoja ja sai treenistä huolimatta riesakseen penikkataudin. Välillä meinasi lähteä taju, kun kipu oikein vihloi pohkeissa.

”Pelkäsin, että joudun lopettamaan. En vielä tiennyt sen olevan ihan normaalia, että tällaisilla reiteillä tulee fyysistä vaivaa. Niistä selvitään.”

Muutaman päivän levon jälkeen penikkatauti rupesi hellittämään ja haihtui sitten.

Ylipäätään Kallen kokemus on se, että vaelluksella tulee viikoittain ankeita hetkiä, jotka saavat hänet kyseenalaistamaan koko homman. Nuo tunteet unohtuvat kuitenkin nopeasti. Koskaan ei ole ollut niin kurjaa, että hän olisi tosissaan ryhtynyt suunnittelemaan kotiinpaluuta.

Kahden ensimmäisen vaelluksen aikaan Kalle oli opiskelija ja sinkku, joten matkaan lähtö oli helppoa. Kalliovuorten retki edellytti hieman enemmän sumplimista. Työnantajalta järjestyi onneksi palkatonta lomaa kesäloman jatkoksi, ja myös Kallen avopuoliso suhtautui vaellusunelmaan kannustavasti.

Henkisesti raskainta oli loppujen lopuksi olla erossa rakkaasta koirasta.

”Koiran kanssa ei voinut soitella videopuheluita vaelluksen aikana. Se ei voinut ymmärtää, mihin olin kadonnut.”

Kalle kertoo, että kukin reissu on maksanut yhteensä noin 6000–7000 euroa. Kalliovuorten vaellukselle hänellä oli palkkatuloja mistä säästää, kun taas PCT:n oli aikoinaan mahdollistanut ukilta saatu pieni perintö. Appalakkien retkeä hän oli rahoittanut opintolainalla.

”Ovathan ultrapitkät vaellukset kallis harrastus, mutta ei arkielämä Suomessakaan ole ilmaista”, Kalle toteaa.

Kuluja pienentääkseen hän luopui PCT:n ajaksi vuokra-asunnostaan ja vei tavaransa varastoon. Asumiskulut eivät juosseet myöskään Appalakkien vaelluksen aikana, koska Kalle otti kimppakämppähuoneeseensa alivuokralaisen.

USA:n ultrareittien kulkijoista suurin osa on ikäluokkaa 25–35. Iso ryhmä ovat myös 50–60-vuotiaat sekä eläkeläiset.

”Haluaisin patikoida nämä samat reitit uudelleenkin, mutta lähitulevaisuudessa pystyn lähtemään enintään kuukauden mittaisille vaelluksille. Ehkä eläkevuosina, jos oma terveys ja maailmantilanne sallii”, Kalle haaveilee.

USA:n pitkät vaellusreitit

[01] Pacific Crest Trail eli PCT (4 300 km) on läntisin USA:n superpitkistä vaellusreiteistä. Polku alkaa Kalifornian eteläosan aavikolta ja päättyy jylhiin maisemiin Kanadan rajalle. Matkalla on esimerkiksi ikimetsiä ja vanhoja tulivuoria. Vuosittain polun pyrkii patikoimaan viitisen tuhatta ihmistä, ja koko reitin tai suuren osan siitä on kävellyt vajaa 30 suomalaista.
pcta.org

[02] Continental Divide Trail eli CDT (4 300–5 000 km) johdattaa Kalliovuorten halki. Se on kolmikosta kaikkein erämaisin. Reitti tutustuttaa lumihuippuisiin vuoriin, preerioihin, aavikoihin ja punertaviin pöytävuoriin. Yellowstonen kansallispuistossakin piipahdetaan. Coloradon osavaltiossa polku kulkee keskimäärin yli 3 000 metrin korkeudessa. Tarjolla on usein kaksi rinnakkaista reittiä, joten vaelluksen pituus vaihtelee.
cdtcoalition.org

[03] Appalachian Trail eli AT (3 500 km) sijoittuu USA:n itärannikolle. Reitillä kävellään pääasiassa metsässä, ja alueen ilmasto on kostea ja leuto. Vaikka AT on muita ultrareittejä lyhyempi, se ei ole fyysisesti kevyempi, koska jyrkkiä mäkiä on runsaasti.
appalachiantrail.org