Persian mailla

31.07.2018 | Panu Könönen

Iran on ristiriitainen maa, jonka luonto ja ihmiset lumoavat. Vaellusmatka sinne antaa kyytiä ennakkoluuloille.

Iran. Kun luet sen, kun maistelet sitä suussasi, täyttyy mielesi todennäköisesti kuvilla ja uutispätkillä viime vuosikymmeniltä:

Ajatollah Khomeinin pistävä katse, islamistinen vallankumous, mustiin huntuihin puetut naiset, ydinasetta puuhaava hullu johtaja. Sotaa, ihmisoikeuksien polkemista, kauppasaartoja.

Oletko kuullut Iranista ylipäänsä hyviä uutisia?

Mielikuvat ovat usein petollisia. Niiden avulla rakennamme käsityksemme asioista. Samalla ne synnyttävät ennakkoluuloja, jotka ohjaavat käyttäytymistämme.

Kun kerroin olevani lähdössä Iraniin tutustumaan sen vaellusreitteihin, moni kylänmies ja läheinen oli huolissaan turvallisuudestani.

”Mitenkäs se Isis?”

Tässä kohtaa on hyvä todeta, ettei Iranissa ole sotaa, eikä varsinkaan Isistä. Iraniin on turvallista matkustaa, myös Suomen ulkoministeriön mielestä.

Itse asiassa Iranin-matkailu elää parhaillaan pienimuotoista buumia. Monilla kansainvälisillä matkailusivustoilla Irania hehkutetaan vuoden matkakohteena.

Iran on myös bisnesväen huulilla. Kymmenisen vuotta kestäneet talouspakotteet purettiin viime vuoden heinäkuussa ja pääoma etsii reittejään 80 miljoonan ihmisen markkinoille. 

Uutta aikaa ei voi olla huomaamatta, kun hyppäämme pikkubussin kyytiin Teheranin Imam Khomeinin kansainvälisellä lentokentällä. Joka paikassa rakennetaan.

Kuski esittelee ylpeyttä äänessään upouutta, ABC-ketjun näköistä huoltoasemakompleksia.

”Ensimmäinen Iranissa.”

En viitsi sanoa, etten itse pidä kehityssuuntaa välttämättä toivottavana. Tosin, näin meilläkin intoiltiin 80-luvulla ensimmäisestä McDonaldsista.

Iran on kärsinyt pitkään talouspakotteista ja hurjasta inflaatiosta. Teheranissa elämä on kallista, palkat surkeita. Nuoret aikuiset asuvat useimmiten vanhempiensa kotona.

Toki rahaakin löytyy. Teheranin eliittialueilla ei suomalaisella keskipalkalla osteta edes yksiötä.

Kehätiellä ajaessa tajuaa, että Iranin pääkaupunki on massiivinen. Asukkaita on yli 10 miljoonaa. Eikä kukaan tiedä tarkasti, kuinka paljon yli. Se on myös ruuhkainen, saastunut ja suurten moottoriteiden lävistämä.

Mutta on täällä jotain kaunistakin.

Teheranin pohjoispuolella sijaitsevat Elbursvuoret, jonka lumihuippuja voi kirkkaalla säällä ihailla myös kaupungista.

Sinne mekin olemme matkalla.  

Teheranin pohjoisesta lähiöstä saamme matkaseuraa.

Tapaamme ensimmäistä kertaa iranilaisen retkikuntamme, kolme naista ja neljä miestä.

Iranissa vieraista halutaan pitää hyvää huolta, joten matkaan on lähtenyt pää- ja apuopas, kuski, leiri- ja muonitusvastaavat sekä sairaanhoitaja.

Olen retkeillyt ja vaeltanut ulkomailla paljon, mutta en koskaan näin hyvin ”palveltuna”. Iranilaisten kuulua vieraanvaraisuutta enemmän yllätyn kuitenkin siitä, että retkikunnassamme on mukana naisia.

Eikö länsimaalaisten miesten kanssa retkeily ole haram, kiellettyä?

Yksi yleinen ennakkoluulo lienee se, että muslimimaissa naisen paikka on kotona, nyrkin ja hellan välissä. Ja vaikka näin joissakin muslimimaissa on, niin ei Iranissa. Esimerkiksi yliopisto-opiskelijoista 60 prosenttia on naisia. Iranissa naiset ovat aktiivisesti mukana työelämässä ja yhteiskunnassa.

Islam – tai ainakin sen yleisin tulkinta – odottaa naisilta säädyllistä pukeutumista, jonka merkkinä on useimmiten pään verhoaminen huiviin.

Iranissa huivi on naisille, myös turisteille, pakollinen ja uskonnollinen poliisi valvoo sen käyttöä. Huivittomuudesta rankaistaan. Joskus jopa raipoin.

Suurin osa iranilaisnaisista ei kuitenkaan verhoa itseään kokomustaan, vaan heittää värikkään huivin kevyesti pään ympäri. Sopivuuden rajoja etsivät antavat sen valua takaraivolle.

Moni inhoaa huiveja.

Yhdysvaltoihin muuttanut Masih Alinejad on perustanut sosiaaliseen mediaan My Stealthy Freedom -sivun, jolla hän haastaa naisia lähettämään kuvia itsestään ilman huivia. Tavoitteena on ajaa naisten vapautta päättää huivin käytöstä itse. ”Liikkeellä” on jo yli miljoona tykkääjää.

Kritiikin esittäminen on vaarallista, mutta neljän seinän sisällä iranilaiset ottavat muutenkin isoja riskejä: alkoholia juodaan kotibileissä ja ulkomaisia satelliittikanavia katsotaan salaa.

Hallitus on estänyt pääsyn muun muassa YouTube-videopalveluun ja Facebookin käyttöä on rajoitettu. Rajoitukset on kuitenkin helppo ohittaa VPN-yhteyden avulla. Eikä 20 miljoonan älykännykän maassa kaikkea voi valvoa.

Oikeastaan kaikki iranilaiset, joita matkallani haastattelin, olivat sitä mieltä, että heidän hallituksensa on läpimätä ja uskonnollisesta diktatuurista pitäisi päästä eroon.

Rohkein kuulemani arvio oli, että jopa 80 prosenttia kansasta olisi hallituksen politiikkaa vastaan. Kun kysyin, miksi viidennes sitten pystyy alistamaan muita, haastateltavat viittasivat persialaiseen luonteeseen, joka pyrkii välttämään konflikteja.

Selitys ei silloin tyydyttänyt minua.

Kotona Suomessa törmäsin kuitenkin nykyisin Ranskassa asuvan, iranilaisen Marjane Satrapin omaelämäkerralliseen sarjakuvakirjaan Persepolis. Maailmanlaajuinen suurmenestys kuvaa elämää ennen ja jälkeen vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen.

Eräässä kohtauksessa sarjakuvan päähenkilö Marjane selittää persialaista luonnetta:

”Vallankumous herätti kansamme 2500 vuotta kestäneestä unesta. 2500-vuotisesta hirmuhallinnosta ja alistamisesta, kuten isäni sanoi. Ensin meitä alistivat omat keisarimme, sitten hyökkäsivät arabit lännestä. Heidän jälkeensä mongolit idästä. Ja viimein saapui moderni imperialismi.”

Vallankumous, jonka piti vapauttaa kansa, päättyi kuitenkin islamistiseen diktatuuriin.

Kun astumme ulos pikkubussista määränpäässämme Fashamissa, niin naiset käärivät huivinsa reppuun. Erämaa on vapauden symboli, mutta iranilaiselle naiselle se on enemmän. Täällä ei kukaan kyttää, miten kukin uskoo tai harjoittaa uskontoaan.

Retkikuntamme naiset esiintyvät jutun kuvissa ilman huivia, joten jätän nimet mainitsematta. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Tie Larin kansallispuiston portille on suljettu, joten joudumme kävelemään muutaman kilometrin ”metsäautotietä” pitkin. Olemme liikkeellä päivärepuilla. Retkikuntasäkit, teltat ja ruoka kulkevat jeepin katolla.

Larin kansallipuisto on 30 000 hehtaarin kokoinen ja se on perustettu vuonna 1976. Kansallispuisto sijaitsee Elbursvuoriston alueella, jonka korkeimmat huiput nousevat yli 5 600 metriin.

Maisemat ovat vaihtelevat: kauniita ja vehreitä laaksoja, joita reunustavat lumihuippuiset vuoret, kanjoneita, joiden pohjalla vielä kesäkuun alussa virtaavat sulamisvedet.

Vaellusreitti kulkee välillä kärryteillä ja poluilla, välillä nummilla ja kivikossa.

Kaveri kommentoi myöhemmin kuviani Facebookissa: ”Näyttää Sarekin kansallispuistolta, mutta selkeästi vähemmän hyttysiä.”

Vaikka Suomesta katsottuna Iran on niin etelässä, että pelkästään karttaa katsoessa tulee hiki, niin vuoristossa sää voi yllättää. Kun lähtöpisteessä, 2400 metrissä, tarkeni vielä shortseissa, niin ensimmäisen kolmen ja puolen tunnin vaelluksen aikana saimme niskaamme niin vettä kuin rakeitakin.

Tosin nousumetrejäkin kertyi reilut 600.

Iranin-reissulle kannattaa varustautua samalla tavoin kuin kesävaellukselle Lappiin: katkolahkeiset housut, kuoriasu, pitkä kerrasto, fleece, ja vielä kevytuntsikka, pipo ja hanskat illaksi. Niillä pohjoisen asukki pärjää.

Iran on vaelluskohteena vielä tuntematon, myös paikallisille. Ulkomaiset turistit saapuvat yleensä maahan ryhminä ja kiertävät maan historialliset kohteet linja-auton kyydissä.

Historiaa ja Unescon maailmanperintökohteita riittää, sillä Iran on verrattain tuore käsite täällä päin maailmaa. Muinainen Persian valtakunta on se kallio, jonka päälle iranilaiset identiteettinsä rakentavat.

Moni iranilainen näyttää hapanta naamaa, jos edes erehtyy luulemaan heitä arabeiksi.

”Me olemme persialaisia, puhumme persiaa”, oppaamme Akbar muistuttaa, ja valittelee samaan hengen vetoon omaa nimeään, joka tarkoittaa mahtavaa, mutta on arabiaa.

”Aktiivilomailijoista” kiipeilijät ovat löytäneet ensimmäisinä Iranin ulkoilma-aarteet.

Iranin korkein vuori Damavand (5 604 m) sijaitsee aivan Teheranin lähistöllä ja on huiputettavissa trekkaamalla, joten se on myös eurooppalaisten suosima kohde.

Retkeilykulttuuri sen sijaan on Iranissa vielä lapsen kengissä. Retkeilykarttoja ei ole juuri saatavilla, reiteillä ei ole opasteita, retkeilyrakenteita on vähänlaisesti. Koulutettuja oppaitakaan ei juuri ole. Meidänkin retkikuntamme koostui vuorikiipeilijöistä.

Selvimmin retkeilykulttuurin puutteen – tai erilaisuuden – huomasi, kun leiriydyimme yöksi Sorkhakissa (2 640 m) sijaitsevaan, paratiisinomaiseen laaksoon.

Meitä varten oli hankittu uudet kupoliteltat, joiden pystyttäminen ei ollut paikallisilla vielä lihasmuistissa. Apukaan ei kelvannut. Työnjako leirimestarin ja ruokahuollon välillä ei toiminut, vaan kaikki keskittyivät telttojen pystytykseen.

Niinpä suomalaisosastomme värjötteli nälkäisinä ja peukaloitaan pyöritellen pitkän aikaa. Olimme kävelleet koko päivän, 20 kilometriä, nousseet ja laskeutuneet 600 metriä. Hymy meinasi hyytyä.

Kun leiri viimein saatiin pystyyn ja kebab-vartaat hiiligrilliin kypsymään, oli jo toinen ääni kellossa. Yön pimeydessä, hiilloksen hehkuessa ja kuskimme Pashan laulaessa persialaisten runoilijoiden lauluja elämä tuntui suloiselta.

Yksi iranilaisen retkeilyn erikoisuus ovat valmiit leiripaikat, joista löytyy enemmän tai vähemmän toimiva kyykkyvessa sekä kivikehin reunustetut valetut betonialustat, joille teltat pystytetään. Betoni on makuualustankin kanssa epäinhimillisen kova, ja vaikka vieressä oli tasainen niitty, niin syystä tai toisesta sille ei telttoja pystytetty.

Se on ehkä niitä kulttuurieroja.

On retkeilykulttuurin puutteessa myös omat hyvät puolensa: muita kulkijoita on vähän, leiriytyä voi mihin tahtoo, ihmisen jälki ei näy.

Larin kansallispuisto on isolta osaltaan erämaata, ja hyvin puhtaan oloista. Kännykkäverkkokin katosi parin kolmen tunnin vaelluksen jälkeen.

Uskaltauduimme juomaan vuoristopuroista ja -lähteistä, vaikka niihin liittyykin vatsataudin riski. Säilyimme terveinä, mutta saatoimme olla vain onnekkaita.

Kesäkuussa kukkaloisto on kauneimmillaan, kedoilla kasvavat villeinä myös maustepurkeista tutut yrtit. Tuoksu oli välillä huumaava: tunnistin ainakin oreganon ja salvian. Iranilaiset retkikumppanimme keräsivät vaelluksen aikana ainekset iltateehen ja mausteet päivälliselle – villiruoka-trendi taitaa täällä olla jo vanhempaa perua.

Nousimme kaksipäiväisen ja 40 kilometrin mittaisen vaelluksen aikana parhaimmillaan yli 3 200 metrin korkeuteen. Oli hupaisaa tallustaa helteessä laajojen lumenviipymien ylitse ja laskea peppumäkeä alas laaksoon.  

Reitin monipuolisuudesta kertoo myös se, että vaelluksen aikana ylitimme kymmenen eri vesistöä. Vielä kesäkuun alussa virtaus on paikoin kova ja vuorilta laskeutuva sulamisvesi kylmää. Ylityksiä varten kannattaa varata matkaan neopreenitossut tai crocsit, sillä jokien ja purojen pohjat ovat täynnä pieniä, teräviä kiviä.  

Kun lähestyimme matkamme määränpäätä, Yalrudia, seurueemme ohitti aasi, jonka selkää painoi kantamusten paljous. Paikallinen paimentolainen oli viemässä kylään työnsä hedelmiä. Jyrkkää jokiuomaa myötäilevä polku oli haastava jo pelkästään patikoijalle, mutta niin vain aasi lasteineen selvisi perille.

Näin aasin matkassa jonkinlaisen vertauskuvan Iraniin: palvelualtis kansa haluaa viedä vieraansa perille, tarjota parastaan, ja vaikka olosuhteet toisinaan ovat hankalat, niin matka jatkuu.

Iraniin kannattaa tutustua nyt – ennen kuin turistimassat hävittävät alleen aidon ja omalaatuisen maan.  

Juttu on julkaistu alun perin Latu&Polku-lehden printtinumerossa 4/2016.