Palellen Pallaksella

04.03.2019 14:04 | Marinella Himari

Pakkasta oli -27 astetta ja Pallasjärven rannalla kylmä kuin helvetissä. Aiempi eränkävijä oli huolimattomuuttaan unohtanut halkovaraston oven auki, minkä seurauksena klapit olivat umpijäässä – samoin minä.

Helmipäivän hämärä verhosi Pallasjärven rannalla sijaitsevan vanhan hirsipalatsin, kun saavuin perille yösijaani, Punaisenhiekan autiotupaan.

Heidän ei kuulemma tarvinnut palella.

"Ei voi olla totta! parahdin ääneen", kun näin ammollaan retkottavan puuvaraston oven. Lunta oli sisällä metri. Klapit olivat jäätyneet keoksi, joka näytti siltä, ettei sulaisi ennen juhannusta. Huokasin syvään, päivä pimeni illaksi. Olin väsynyt ja kylmissäni, otsalamppuni jossain syvällä rinkan pohjalla.

Siellä täällä pohjoisella taivaalla kurkisti kainosti tähti. Pakkasen rohduttamia poskipäitä viilsi pitkin järven jäätä puhaltava hyinen tuuli, joka keräsi mukaansa terävät lumihiutaleet ja vinkui korvissa kuin tuntureilta valunut talven valitusvirsi.

Oikealla kädellä, aivan Punaisenhiekan rannassa, levittivät tukevat, tuuheat kuuset tummimpia varjojaan hiljaisuuteen vaipuneessa kansallispuistossa. Taivas aukeni kirkkaana, mutta revontulia ei näkynyt missään. Tuvan ikkunoista ei hohkannut lämmintä hehkua, piipusta ei noussut savua.

"Millä hemmetillä saisin nämä kuivaksi ja palamaan", mutisin itsekseni, kun hakkasin kirveen tylsällä päällä klapeja irti toisistaan. Kylmyys hukutti minut itseensä kuin puoliyön valtameri, tunkeutui takin alle, palellutti sormenpäitä ja varpaita. Hengitykseni kiihtyi kiukusta ja ärsytyksestä ja hiestä, minkä kirveen heiluttelu sai aikaan.

Vesihöyry haihtui iholta jähmeästi ilmaan. Ihme, ettei jäätynyt paikoilleen.

Vuolin kiehisiä minkä kerkesin. Tulitikut rapsahtelivat poikki, eikä tulenteko ollut koskaan tuntunut yhtä vaivalloiselta. Olin umpijäässä, umpiväsynyt ja sudennälkäinen, eli kaikkea sitä, mikä saa kirosanat sikiämään. Autiotuvan seinät peittelivät korviaan ja pitelivät puisia silmiään, kun etelän neito vasta opetteli talviretkeilyn saloja.

"No nyt!" riemastuin, jo oli aikakin! Varovainen liekki leimahti tanssiin ohuen ohuiksi vuolluilla puutikuilla, levisi hiljalleen kamiinan pesässä, ja alkoi pian lämmittää sormenpäitä – sekä kamiinan eteen, päälle, viereen ja taakse aseteltuja halkoja, jotka hitaasti, mutta varmasti alkoivat sulaa pakkasen paukkuessa hirsiseinien ulkopuolella.

Onneksi Lappi ei tiedä kiireestä mitään, sillä heräsin seuraavana aamuna vasta melko myöhään keittämään kahvivettä. Eilinen nauratti jo. Jätin tapahtuneesta terveiset vieraskirjaan, ja nostin sylillisen kuivia klapeja penkille tuvan pöydän viereen.

Palasin Pallakselle elokuussa. Vieraskirjasta löytyi minun jälkeeni saapuneen eränkävijän kiitokset. Heidän ei kuulemma tarvinnut palella.

Marinella Himari