Nukuimme yön ulkona

18.09.2018 | Milla Puurula-Tilli

Suomen Ladun Nuku yö ulkona -haaste sai kymmenet tuhannet nukkumaan yönsä ulkona. Yksi heistä, Milla Puurula-Tilli osallistui vapaaehtoisena Kuivajärven Metsähotellin pyörittämiseen.

Kiivastempoisen alkusyksyn keskellä silmiini osuu kutsuva haaste. ”Nuku yö ulkona”, houkuttelee Suomen Ladun banderolli. Majoitustavan saa valita: teltta, laavu tai vaikkapa kuusenalus. Paikkana voi olla joku lukuisista kansallispuistoistamme, retkeilyalue tai jopa oma takapiha. Arvelen, ettei paikallinen ylpeytemme Maaselän Latu petä tälläkään kertaan ja oikeassa olen. Oman paikkakuntamme Kuivajärven upeisiin maisemiin pystytetään metsähotelli, jossa majoittua saattaa kodassa, teltoissa tai riippumatoissa.

Aikani kuluksi kertaan metsässä nukkumisen hyötyjä. Erämaassa kokee elämyksen – siellä voi lisätä tai vaalia onnellisuuttaan. Stressi vähenee: luontoympäristö auttaa rentoutumaan ja kohentaa mielialaa. Raikkaassa ilmassa myös nukahtaa helpommin ja ajatuksenjuoksu nopeutuu. Tämä kaikkihan vallan passaa. Vanha partiolainen ilmoittautuu mukaan.

 

Lauantaiaamuna metsähotellissa on täysi tohina päällä. Puolijoukkueteltat seisovat jykevinä ja riippumatot keinuvat kevyessä tuulessa. Ennen pitkää majoituspaikat tulevat täyttymään asukkaista. Aamukahvilla istuu hyväntuulista talkooporukkaa, joka on tehnyt järjestelytyötä jo pitkään. Tänään, h-hetkellä, kaikki on valmiina.

Kirjaudun sisään ja vien kamppeeni riippumattoni alle. Tapahtumaa varten olen kaivanut esiin vanhan partiorinkkani, joka on kerännyt pölyä – ja nähtävästi ruostettakin – parikymmentä vuotta. Asiansa tuo monia seikkailuja nähnyt kapine tuntuu ajavan edelleen. Olo on nostalginen.

Nuotion äärellä kertaamme järjestäjien kanssa päivän kulun. Tehtäviä on monenlaisia: liikenteenohjausta, vastuuta aktiviteeteista, turvallisuudesta ja ruokapuolesta. Jokaiselle työlle on asiantuntevat tekijänsä. Selkeistä suunnitelmista ilahtuneena otan paikkani vastaanottotiskin takana. Hyvin organisoidussa toiminnassa on hienoa olla mukana.

Kello 12 jälkeen väkeä kirjautuu hotelliin tasaiseen tahtiin. Toivotamme heidät tervetulleiksi pienten lahjojen kera. Savusaunavuorot tekevät kauppansa, eikä ihme. Onhan hohdokasta saunoa metsän keskellä. Päiväaktiviteetteja on järjestetty non stop -periaatteella. Tauolla käyn hieman jaloittelemassa ja huomaan Peltokankaan Hannun luotsaaman läskipyöräilypisteen. Olen katsellut jykeviltä näyttäviä pyöriä aiemminkin, mutta ennakkoluuloinen itsesuojeluvaistoni on pitänyt minut loitolla niistä. Hannu kuitenkin vakuuttaa, että pyörällä on kevyt ajaa ja kertoilee asiantuntevasti tekniikasta. Vilkaisen ympärilleni – ei liiemmälti yleisöä paikalla. Kypärä siis päähän ja menoksi! Matoharjun tietä polkiessani tuntuu mahtavalta: sopivasti mäkeä ja laskua, ratiseva hiekka renkaiden alla. Läskipyöräily on koukuttavaa, ja luulen, ettei kerta jää kohdallani ainoaksi.

Lounaalla minulla on aikaa jututtaa kahta Kannuksesta saapunutta nuorta herraa. Antti ja Lauri Lähetkangas ovat kokeneita metsänkävijöitä ja yöpyvät äitinsä Helenan kanssa omissa riippumatoissaan. Heinäkuussa pojat kertovat olleensa Tempus-partioleirillä. Metsähotellissa he ovat jo ehtineet pyöräillä sekä muun muassa meloa ja onkia järvellä. Kokemus on tuonut retkeilijöille viisautta varusteiden hankinnassa. Riippumatot ovat viimeisen päälle ja makuupussit lämpimiä. Itsekin saan Lähetkankaan perheeltä asiantuntevia neuvoja oman riippumaton hankintaan.

"Petäjämäellä meinasi muutama vuosi takaperin tulla kylmä pakkasyönä. Nyt ei palella", Helena toteaa.

 

Päivän mittaan on myös monenlaista retkeilymahdollisuutta. Huomaan Puurulan Minnan ja Jokilehdon Raijan lähtevän kymmenen kilometrin opastetulle vaellukselle Pihtiputaan Harjutakasen maastoon sekä monen muun tutun ilmoittautuvan Kuivajärven ympärikävelylle. Majoituspaikoillaan hääräilevien hotellilaisten toimia seuratessani silmiini osuu erikoinen puiden väliin viritetty Tentsile-teltta. Tiedonjanoisena luonteena minun on heti tutustuttava aiheeseen.

”Halusimme tarjota ihmisille mahdollisuuden mennä takaisin puuhun nauttien 2000-luvun mukavuudesta”, mainoslehtisessä hehkutetaan.

Oulaisista saapuneet Satu Pyrrö ja Taru Ryyti kertovat yöpyvänsä tässä teltan ja riippumaton yhdistelmässä, ilmaan viritettävässä ihmekeitaassa.  Nälkä kasvaa syödessä – ehkä itsekin lekottelen tentsilessä seuraavalla kerralla.

Luonnollisesti myös lapsille on järjestetty monenlaista mukavaa. Metsämörrin polulla on toiminnallisia tehtäviä, ja eläimiä ja kasveja voi bongailla luontobingoon, jonka täytettyään saa palkinnon. Iltapäivällä riippumatot ovat vielä tyhjillään aktiviteeteissä viilettävistä asukkaistaan, mutta yhdessä sentään on elämää. Liepeen alle kurkistaessani näen iloiset pienet kasvot. Reeta Sinkkonen makoilee elämäänsä tyytyväisenä pussissaan ja mutustaa suklaasydämiä. Reetan mielestä hotellissa on ollut hirveän kivaa. Erityisesti suklaa on kuulemma todella hyvää.

”Eikä oo sadetta, eikä hyttysiä eikä kärpäshirviöitä”, hän luettelee. Todella – hirvikärpäset ovat pysyneet leiristämme loitolla!

 

Ilta alkaa hämärtyä ja on aika siirtyä nuotion ääreen kuulemaan luontokuvaaja-toimittaja Tea Karvisen mielenkiintoista tarinointia teoksestaan ”Kansallispuistot – maamme luonnon helmet”. Huikeita kuvia ja kertomuksia sisältävässä tietokirjassaan Karvinen kuljettaa lukijan mielikuvamatkalle maamme lukuisiin kansallispuistoihin. Nopealla vilkaisulla teos vaikuttaa olevan sekä visuaalinen että kielellinen helmi, johon on pakko tutustua myöhemmin tarkemmin.

"Haastattelin kirjaani varten 150 henkilöä ja vietin kansallispuistoissamme yli 700 päivää", Karvinen kertoo. Taustatyö ja materiaalin hankinta on tehty huolella ja lopputulos on sen mukainen.

"Vuoden 2008 syksyllä istuin karhupiilokojulla ja mietin, mitä haluaisin loppuelämäni tehdä. Tiesin, että haluan kuvata, mutta en jatkaa uutisten parissa kaupungissa. Pitkään ajattelin, ettei minulla ole aikaa istua pusikoissa kuvaamassa, mutta hiljalleen ajatus pohjoiseen muuttamisesta vahvistui."  

Uransa suuntaa miettiessään Tea kertoo saaneensa vinkin eräältä ammattikuvaajalta. Hän neuvoi erikoistumaan johonkin tiettyyn kohteeseen, jos haluaa kuvaajana erottua. Keskustelusta syntyi ajatus kansallispuistojen dokumentoinnista tietokirjaksi.

Kertomustensa lomassa Tea testaa kysymyksin tietämystämme kansallispuistoista, ja sitähän toki löytyy latulaisten keskuudesta. Kirjan tekstiosuuden hän kertoo koonneensa eräoppaiksi pyytämiensä asiantuntijoiden kertomusten pohjalta. He ovat olleet kansallispuistot kuin omat taskunsa tuntevia henkilöitä. Mielenkiintoisina yksityiskohtina saamme muun muassa tietää, että Lemmenjoen kansallispuisto on pinta-alaltaan 40 kertaa Nuuksion kokoinen ja että kohteet ovat retkeilijöille erilaisia elämyksiä vuodenajoista riippuen. Tarinat rönsyilevät mielenkiintoisesti aina saimaannorpista Kekkoseen, joka toimittajan mukaan kuuluu käyneen maamme joka kolkassa. Kuuntelen toimittajan innostunutta esitelmää lumoutuneena. Tietokirjan kirjoittaminen oli niin intensiivistä työtä, että Tea kertoo vieläkin palautuvansa siitä.

On ymmärrettävää, että näin kattava tietoteos on ollut tekijälleen sekä fyysinen että henkinen voimannäyte.

 

Illalla polkujen varsille sytytellään myrskylyhtyjä ja muita ulkotulia. Väki jatkaa leppoisaa jutustelua nuotioiden ympärillä. Seikkailuhenkisille on tarjolla vielä otsalamppuretki läheiseen metsään hiljaisuuden polulla.  Illan varjot ruokkivat mielikuvitustamme ja alamme keskustella kauhuelokuvista. Idea tuntuu hyvältä turvallisessa nuotiopiirissä – myöhemmin riippumatossa yksin makoillessani en välttämättä ole enää samaa mieltä. Haen henkistä tukea teatteriystävältäni Tuomolta – äärimmäinen virhe. Tuomon mielestä voisi olla hauskaa huvia rullata minut yön aikana riippumattooni ja teipata paketti ”jesarilla”. Toinen teatteripiireistämme tuttu hahmo lupaa laittaa minulle läskipyörän pakovalmiuteen – on kuulemma valmiina sitten, kun tulee äitiä ikävä. Kiitosta vaan luottamuksesta, kaverit.

Iltasaunoista saapuu hiljalleen yöpyjiä majapaikoilleen. Kello lyö kaksitoista. Lueskelen otsalampun valossa kirjaa riippumatossani. Kevyt tuulenvire keinuttaa. Mikä täydellinen luonnonrauha! Täällä jos jossain mieli lepää. Ympäriltä näkyy taskulamppujen valonkajoa (onneksi ei Tuomon varjoa). Hotelli alkaa hiljentyä. Mikä onnellisuus ja seesteisyys mielen valtaakaan. Tämän hienouden pitäisi jokaisen ehdottomasti kokea.

Levollisesti nukutun yön jälkeen herään kurkien huutoon. Vedän villapaidan ylleni ja lähden aamupalalle. Jotkut ovat ehtineet jo virkistäytyä Helmisen Minnan ohjaamassa metsäisessä kylvyssä. Nuotiokioskin osaavat naiset tarjoilevat lämmintä juotavaa, leipää, kananmunia ja puuroa tuoreilla marjoilla. Totean taas todeksi väittämän, että kaikki ruoka maistuu ulkona monin verroin paremmalta. Aamunuotiolla kohtaan uudelleen Sinkkosen Reetan, joka kertoo nukkuneensa yönsä makeasti. Susa-äiti on samaa mieltä. Ihmettelen ritilälle asettua pillimehutetraa.

”No mä teen tästä lämmintä juotavaa”, Reeta puuskahtaa. No niinpä tietysti! Eerikäisen Lyyti puolestaan herkuttelee jälkkäriksi vaahtokarkkia.

”Tää on niin hyvää, kun itse paistaa”, kuuluu totuus Lyytin suusta. Metsähotelli on ollut monelle koko perheen yhteinen elämys.

Aamupäivän aikana hotellivieraat poistuvat vähitellen tahoillensa. Talkoolaisina jäämme hoitamaan purkutyöt. Näen latujärjestömme voimanaisten Hilliahon Helin ja Kinnusen Helenan kasvoilla tyytyväiset ilmeet. Tapahtuma on sujunut kaikin puolin suunnitelmien mukaan.

Varusteita autoon pakatessani mietin tullessa listaamiani luonnossa nukkumisen etuja ja totean allekirjoittavani niistä jokaisen. Ensi vuonna uudestaan. Taatusti!


Luitko jo nämä jutut?