Noitatunturi

20.04.2018 13:01 | Raija Hentman

Paistuntureilla kulkija näkee Tenon laaksoa vartioivan Rásttigáisá-tunturin siluetin taivaan laidalla milloin mistäkin suunnasta. Noitatunturin ja sen korkeiden kumppaneiden kutsuun täytyy vastata. | Teksti & kuvat Raija Hentman

Tenon tunturitupien isäntä Otto Paltto kaartaa kapealla jokiveneellä voimakkaasti pyörteilevän Tenojoen yli Norjan puolelle. Levajoen vedet työntyvät kohisten valtavirtaan. Leavvajohkan sillan pohjoispuolen parkkipaikalta alkaa tie, joka vie Gottetvárrin tutka-asemalle.

Saamme vain vuotavan nenän

Ura muuttuu varsinkin Dárjohkan huteraa siltaviritelmää pitkin tehdyn ylityksen jälkeen kivikkoiseksi ja kuluneeksi. Ruohokanukan punaisia marjoja hehkuu penkoilla.

Rásttigáisán laelle (1 066 m) opastavat puolitoistametriset puutolpat kaartavat noin kolmen kilometrin päässä poroaitaa myötäillen vasemmalle ylärinteeseen. Dárjohka kohisee kaukana alhaalla. Tutka-aseman sähkölinjan kohdalta löytyy tasaisia telttapaikkoja ja puro. Hyvä alku reissulle.

Tikkapolku kurvaa Dárjohčohkkan kyljessä kyhjöttävän lammen vieritse. Sen jälkeen on vain yksi paikka, jossa puro lähenee polkua ja maasto on tasaista. Vesipaikkoja ei ole polun lähellä. Nousua jatkuu yli kolme kilometriä.

Kesä jatkuu sateisena ja pilvet peittävät Geaidnogáisán ja Rásttigáisán laet ja niiden välisen laakson. Reitti kuljettaa tasanteella lähellä Rásttigáisán jyrkännettä.

Erkanemme tolppatieltä ennen kuin se kääntyy lounaisrinteen puronvieriharjannetta kohti tunturin huippua. Geaidnojávri peilaa harmaata pilvikattoa kauempana. Jokainen käyrän mutka kartassa tarkoittaa korkeaa kierrettävää moreenikumparetta, joiden takana määränpää pysyttelee melkein loppuun asti.

Geaidnojávrin tupa järven länsirannalla on varsinkin (suomalaisten) kalastajien suosima kohde. Avaimen lukitulle puolelle saa Levajok Fjellstuen kahvilasta, kunhan on tehnyt varauksen. Myös avoin puoli on maksullinen.

Miten hieno tunne, kun lukko aukeaa ja pääsemme sateesta märkinä sisälle. Avoimella puolella on kerrossänky ja erillinen peti, lukitussa huoneessa neljä paikkaa. Kamiinat pukkaavat pian lämpöä, mutta ripustuspaikkoja kuivuville kamppeille on vähänlaisesti.

Talon takaseinän varastokoppi melkein ammottaa tyhjyyttään. Heinäkuussa siellä oli ollut 30 säkkiä klapeja, näin syyskuun ensipäivinä enää neljä. Raudunnarraajat ovat tykänneet poltella.

Reissun kolmas päivä alkaa lupaavasti: sää on mitä mainioin noitatunturin valloitukseen ja kastuneiden telttojen kuivattamiseen. Rásttigáisá on kuitenkin yhtä oikullinen kuin Halti-muorikin ja vartin päästä rapsahtaa ensimmäinen sadekuuro – teltat sisälle.

Luoteistuuli tempoo Geaidnojávrin pinnasta vaahtopäitä, mutta kaivan silti vavan esille. Me tupa-akat lähdemme kokeilemaan kotijärven anteliaisuutta varustautuneena heitto-ongella, lipoilla sekä assistentin kantamalla haavilla.

Saamme vain vuotavan nenän.

Sadekuurot vaihtuvat räntäsateeksi. Sen tietää, mitä ylhäällä tunturissa saa niskaansa.

Kun retkeläiset viimein saapuvat vettä tippuvat untuvatakit päällä, täytyy ensimmäiseksi tarjota kuumaa juotavaa ja vasta sitten kysellä pääsivätkö ylös asti. Eivät päässeet. Viimeisen jyrkän rinteen alla loputkin näkyvyydestä oli kadonnut.

Tunturit ilkkuvat aamulla: mitä niin hopussa piti lähteä yrittämään noitatunturin valloitusta! Ei pilvenhattaraa taivaalla. Gurrojávri parin kilometrin päässä Geaidnogáisan länsipuolella näyttää sopivalta päiväretkikohteelta.

Tunturin pohjoisnokan harjanteista selvittyä laakso tarjoaa tasaista varvikkoa tallattavaksi. Tuhansia vuosia sitten jäätikköjoen uumenissa oli kasautunut komeita harjumuodostelmia Gurrojávrin rantamille.

Järvestä saa alkunsa Stuorrajohka, suoraan pohjoiseen vuoroin laajoina järvileventyminä, vuoroin vuolaina kapeikkoina virtaava joki, joka päätyy Storfjordenin perukkaan. Kämpän päiväkirjoista päätellen hyviä rautuvesiä, kun kalat sattuvat sille päälle. Paitsi nyt. Nyt on ehkä liian aurinkoista tai ollaan liian pitkällä syyskuussa, lippa on väärä tai kalastajalta puuttuu narraustaidot. Mutta ei se mitään. Kämpällä odottaa hyvät sapuskat.

Vaikka kyseessä onkin ”kevytvaellus” paluu tien varteen samaa reittiä ei tunnu kiinnostavalta. Olin tarkastellut paria erilaista vaihtoehtoa kiertää Rásttigáisán ympäri. Aamulla luontoäiti on pahalla päällä. Sankka sumu – tai siis pilvi – rajoittaa näkyvyyden viidestäkymmenestä sataan metriin ja tuuli lennättää tihkusadetta. Jäämeren läheisyys tuntuu.

Vielä on varaa viettää yksi kämppäyö. Se koituu tuvan ylläpitäjän hyödyksi, sillä siivoamme ja järjestämme paikat riuskalla otteella. Kaikenlaista vanhentunutta tavaraa ja ruokatarviketta päätyy roskasäkkiin ja varastoon.

Ulkoillakin pitää, joten kierrämme Geaidnojávrin. Samalla tulee tutkittua järven laskujoen ylitysmahdollisuus. Se lyhentäisi ja helpottaisi huomista matkaa.

Ihme, sade on todellakin lakannut ja aurinkokin vilahtaa pilven lomasta. Geaidnojávrin laskujoen ylitys onnistuu osalla säärystimien kanssa ilman kenkien riisumista. Ylitettäviä uomia on useampia, mutta ne ovat matalia. Suunta on Čoarvvošjávrin länsirannalle, eivätkä alun kivikot mahdottomia ole.

Ei kannata nousta tunturin luoteisrinnettä liian korkealle, sillä se on yhtä harjanteiden ja moreenikumpujen mylläkkää. Karttaan on merkitty useita pieni lampia, mutta vain muutamassa on vettä.

Vedettömyys vaivaa myös Rásttigáisán laakean koillishelman lukemattomia puroja. Oikeastaan vain tunturin kyljen lommosta kaksihaaraisena alkunsa saava puro solisee kirkkaana sammalreunuksissaan. Muutoin maisemasta tulee mieleen Islanti: tasaista karua somerikkoa, vain toisen väristä.

Mitä lähemmäksi Darjohkan uoman pää tulee, sitä huonommaksi käy telttailumaasto. Välillä talsitaan routakuviokenttiä. Sitten maaperä on löyhää, joskin melko tasaista moreenia, jossa telttakiiloja ei saisi kunnolla kiinni eikä kunnon vesipaikkaa ole lähimaillakaan.

Viimein rinne taittuu alaspäin.

Tunturin kaakkoisrinteen kivikoihin ei olisi asiaa, siis mutkitellen jyrkkää rinnettä alas vihreältä näyttävälle tasanteelle. Puro ja variksenmarjamatto, tähän jäämme. Suomen puolelta lähestyy sadekuuro. Saan juuri kiskaistua teltan vetoketjut kiinni ennen kuin ropina alkaa.

Aamulla sankka pilvi makaa telttakylämme yllä. On mielenkiintoista jatkaa matkaa, sillä edessä ovat kartan käyrien syheröt, kivien peittämät harjanteet ja notkot, joita ei kauempaa sumussa nähnyt. Mutkittelua vähitellen alaspäin ja kohti merkittyä reittiä. Kun pilven alta pääsee pois, paranee myös näkyvyys.

Oliko tätä alamäkeä todella näin pitkästi? Puhelinkin alkaa taas toimia ja se piippailee tekstiviestejä. Sivistys lähenee kivikkoisena mönkijäurana ja autojen ääninä. Toiseen suuntaan hiljaisuutta olisi riittänyt kymmeniä kilometrejä.