Latua prkl!

01.12.2021 | Tapani Leppänen

Hiihto laskee tunnetusti verenpainetta, mutta se tuntuu myös nostavan sitä. Kysyimme laturaivosta, ja hiihdon harrastajat kertoivat.

Ukko huuteli latua Paloheinän metsälenkillä. Vilkaisin taakseni epäuskoisesti, sillä yleensä me keräsimme ihastelevia katseita. Minä, tuore isä, ja kantorinkassa nukkuva poika. Moni utelias heittäytyi juttusille, mutta tämä mies tuli kohti kuin riivattu.

Alkuhämmennyksen jälkeen sisälläni läikähti. Käskin ukkelin suksimaan… tiedätte kyllä minne.

Alennuin huutelijan ja tasolle tunsin olevani ääliö. Meitä oli siinä kaksi – ja pieni viaton poika.

 

Keräsimme viime keväänä hiihtäjien kokemuksia laturaivosta. Kysymysten asettelussa se täsmennettiin ladulla tapahtuvaksi epäasialliseksi käytökseksi. Lisäksi kysyttiin, mikä ladulla ottaa päähän.

Nettikysely tavoitti Suomen Ladun kanavien ja erilaisten hiihtoyhteisöjen kautta 1361 hiihtäjää. Jotkut olivat ymmärrettävästi huolissaan, että heitämme bensaa liekkeihin.

Ei huoleta laturaivo, vaan hiihtoviha. Se on ilmiön kääntöpuoli, jota iltapäivälehtien otsikot ruokkivat, kirjoitti eräs hiihtäjä.

Huoli ei ole aiheeton. Laturaivolla mässäilevät otsikot ovat hiihtoväen kannalta kiusallisia, mutta ei ilmiötä kieltääkään voi. Kyselyyn vastanneista laturaivoa on joskus todistanut joka neljäs ja viimeksi kuluneen hiihtokauden aikana 15 % hiihtäjistä.

Onko se paljon tai vähän, riippuu tulkinnasta. Sanan varsinaisessa merkityksessä laturaivo voi olla harvinaista, mutta kyselyn perusteella se näyttäisi olevan jäävuoren huippu. Huomion arvoista on kiukkunsa nielevien hiihtäjien määrä.

Niin paljon kuin hiihdon sanotaan laskevan verenpainetta, se tuntuu myös nostavan sitä.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Ja miksi juuri ladulla?

Laturaivoa on karkeasti kahta lajia: sitä, joka kohdistuu toisiin hiihtäjiin, ja sitä, jossa törmäyskurssille ajautuvat hiihtäjät ja muut ulkoilijat.

Hiihtäjien keskuudessa jälkimmäisiä kutsutaan ladulla kävelijöiksi. Termi on tarkoituksellisesti halventava. Se niputtaa kulkijat yhdeksi uhmakkaaksi, vähän yksinkertaiseksi ihmisryhmäksi, ja ruokkii vastakkainasettelua.

Hiihtäjän näkökulmasta ladulla käveleminen on niin absurdia, että sen täytyy olla tarkoitushakuista. Kävelijöiden joukossa onkin varmasti niitä, joilla on vaikeuksia hyväksyä tai ymmärtää sitä, että tuttu ulkoilureitti on varattu hiihtäjien käyttöön. Koska aiheesta ei ole olemassa tutkimustietoa, on mahdotonta arvioida, kuinka paljon siihen liittyy ajattelemattomuutta tai suoranaista tietämättömyyttä.

Aiempaa lyhyemmät talvet ovat omiaan heikentämään ainakin etelän hiihtokulttuuria. Jos joka talvi ei ole hiihtotalvea, tavat ja säännöt vähitellen unohtuvat. Samaan aikaan juoksusta ja pyöräilystä on tullut ympärivuotisia harrastuksia. Liikkuminen on paljon monimuotoisempaa kuin aikana, jolloin nykyiset latuverkostot on suunniteltu.

Moni ladulla kävelevä argumentoituu niin sanottuna ”veronmaksajana” ja katsoo oikeudekseen kävellä ”missä huvittaa”. Vaikka verojen maksaminen ei oikeuta sitä, se on hyvä syy vaatia kuntapäättäjiltä myös muunlaiseen ulkoiluun soveltuvia talvireittejä.

Tätä yhtälöä yritetään ratkaista monessa kunnassa. Se taas ei aina miellytä hiihtoväkeä, koska patenttiratkaisuna tuntuu olevan latukilometrien vähentäminen.

Nykytilanteesta tekee ongelmallisen se, että hiihtäjät joutuvat pitämään puoliaan itse. Vastausten perusteella vain harva kunta ottaa ladunpitäjänä selvää kantaa siihen, mikä ladulla on tai ei ole sallittua.

Juuri ladunpitäjä sen voisi halutessaan tehdä. Ladulla kävelyä ei nimittäin ole kielletty laissa. Järjestyslaissa on kielletty yleiseen käyttöön tarkoitetun ladun rikkominen sekä vaaran aiheuttaminen ja koiran ulkoiluttaminen ladulla. Koska latua on myös latu-urien välinen alue, joku edellä mainituista asioista toteutuu lähes aina, mutta tulkinnoille jää silti tilaa.

Kun kaksi periksiantamatonta veronmaksajaa kohtaavat, konfliktille on olemassa kaikki edellytykset.  

Sitten ovat ne toiset hiihtäjät. Mikä niissä oikein ärsyttää?

Vastausten perusteella ylivoimaisesti eniten närää aiheuttavat perinteisen latuja rikkovat luisteluhiihtäjät. Voidaan vain arvailla, kuinka paljon kysymys on ajattelemattomuudesta tai silkasta välinpitämättömyydestä. Tässäkin ladunpitäjä voisi hyvin selventää, mitkä reitit on tarkoitettu vapaan hiihtoon ja mitkä eivät. Toisaalta hiihtäjän ei ole kovin vaikea havaita mahtuuko latu-urien välissä luistelemaan.

Kysymys on toisten huomioimisesta.

Toinen selvästi stressaava asia on kilpailuhenkisyys. Joku kiristää vauhtia, kun toinen on menossa ohi. Joskus hitaammat jäävät perään roikkumaan, toisinaan taas nopeammat liimautuvat kantaan menemättä kuitenkaan ohi. Tai sitten kiilataan eteen. Hidastetaan vauhtia, kun on ensin väen väkisin pitänyt päästä ohi. Ihan niin kuin liikenteessä, jossa samaa ilmiötä kutsutaan liikenneraivoksi.

Kolmas harmituksen aihe tuntuu olevan ladulle pysähtynyt hiihtäjä. Nämä tilanteet kärjistyvät viimeistään silloin, kun syntyy vaaratilanteita. Vaikka nopeampi ja taitavampi olisi valmis väistämään, se ei aina ole helppoa, jos taukoa pidetään vaativan laskun alapuolella.

Väistämissäännöt ovat nekin kirjoittamattomia. Kun puhutaan latuetiketistä, kysymys yhteiseen sopimukseen perustuvista normeista.

90 % vastaajista jakaa nykykäsityksen, jonka mukaan nopeampi hiihtäjä väistää.

On kuitenkin huomion arvoista, että joka kymmenes ajattelee toisin.

Konflikteja ehkäisee jonkin verran se, että epäselvyyttä näyttäisi olevan etenkin satunnaisten hiihtäjien keskuudessa, siis niiden, jotka todennäköisesti antavat latua useammin kuin vaativat.

Lapset ja aloittelijat koettelevat kysyttäessä vain harvojen hermoja. Tavallaan se ei yllätä, sillä kuka nyt lapsille raivoaisi.

Avoimet vastaukset puhuvat kuitenkin toista. Yllättävän monissa tapauksissa epäasiallisen käytöksen kohteeksi ovat joutuneet juuri lapset. Se ei ole ainostaan hämmentävää, vaan surullista.

Kritiikkiä savaat osakseen pienten lasten vanhemmat. Moni katsoo, että hiihtoa opetellaan liian haastavilla laduilla, mikä on omiaan aiheuttamaan vaaratilanteita. Näissä kertomuksissa pääosaa esittää usein aggressiivisesti lastaan suojeleva isä tai äiti.

Opettajien kertomuksista voisi päätellä, että päiväsaikaan laduilla on innokkaita koululaisryhmiä ja huonosti käyttäytyviä eläkeläisiä. Näissä ja yllättävän monissa muissa avoimissa vastauksissa epäasialliseen käytökseen näyttäisivät syyllistyvän juuri varttuneemmat hiihtäjät.

Kyselyn tuloksiin vastaajien ikä ja sukupuoli vaikuttavat vain vähän. Hiihtäjien harrastuneisuus sen sijaan vaikuttaa. Eniten laturaivoa todistavat aktiivihiihtäjät ja satunnaisesti harrastavat.

Satunnaisten harrastajien kohdalla se näyttäisi johtuvan siitä, että he joutuvat selvästi eniten laturaivon kohteeksi. Aktiivihiihtäjät taas syyllistyvät muita useammin itse epäsopivaan käytökseen. Ymmärrettävästi he myös näkevät ja kokevat enemmän, koska viettävät ladulla eniten aikaa.

Tuloksista voi tehdä ilkeän päätelmän: kokemattomat hiihtäjät joutuvat kokeneimpien hampaisiin. Näiden kahden ryhmän väliin sijoittuvat kuntoilijat kohtaavat laturaivoa selvästi vähemmän. Kaikista vastaajista heitä on eniten.

Hiihtäjän kokemus ja harrastuksen vakavuus vaikuttaa myös siihen, kuinka ladulla esiintyviin epäkohtiin suhtaudutaan. 30 % vastaajista ei anna sellaisten asioiden vaikuttaa itseensä.

Satunnaisia hiihtäjiä muiden hiihtäjien tai ulkoilijoiden tekemiset ärsyttävät selvästi vähemmän. Kokeneimmat ovat tietoisempia oikeuksistaan ja tarpeen vaatiessa myös hanakampia puuttumaan asioihin.

Yllättävän moni (41 % kaikista vastaajista) yrittää ainakin joskus huomauttaa asiallisesti. Avoimista vastauksista käy kuitenkin ilmi, että viestintä on vaikea laji. Toisten tekemisiin on vaikea puuttua, ja ystävälliseksi tarkoitettu huomautus tulkitaan usein vihamieliseksi.

Moni nielee kiukkunsa. Laturaivon ensimmäinen aste on murhaava katse. Joku ohittaa kävelijän tarpeettoman läheltä.

Viestitään eleillä, kun ei arvata sanoa.

Valtaosa kyselyyn vastanneista tuntee olonsa stressittömäksi omalla kotiladullaan. Joka kymmenes ei kuitenkaan tunne, ja se on aika huolestuttavaa.

Suurissa, yli 100 000 asukkaan kaupungeissa laturaivoa esiintyy enemmän kuin pienemmissä kaupungeissa ja kuntakeskuksissa. Siellä missä on enemmän ihmisiä, on enemmän kohtaamisia.

Ero ei kuitenkaan ole dramaattinen, vaan oikeastaan odotettua pienempi. Laturaivo – siinä määrin kuin sitä esiintyy – näyttäisi olevan enemmänkin maan tapa kuin isojen kaupunkien vitsaus.

Yksittäisistä paikkakunnista nostimme lähempään tarkasteluun pääkaupunkiseudun kunnat sekä Lahden, Kuopion ja Oulun. Maantieteellisen sijainnin lisäksi valintaa ohjasi otanta, joka olisi monella muutoin kiinnostavalla paikkakunnalla jäänyt liian pieneksi.

Kun kysyttiin laturaivosta, vartailukaupunkien kyseenalaiseen kärkeen nousivat Vantaa ja vähän yllättäen Kuopio, jonka laduilla tuntuu olevan runsaasti kävelijöitä. Tulosten perusteella ei lähdetä julistamaan Suomen laturaivopääkaupunkia, mutta selvää on, että kaupunkien väliset erot ovat huomattavia.

Oulussa laturaivoa esiintyy selvästi maan keskiarvoa vähemmän. Pohjoisessa voi olla kysymys pitkän ja lumivarman talven lujittamasta hiihtokulttuurista. Tätä teoriaa vastaan asettuu kuitenkin Espoo, joka on pääkaupunkiseudun priimus. Ero Helsinkiin ja Vantaaseen on merkittävä.

Lahden vahvasta hiihtokulttuurista kertoo ladulla kävelijöiden vähäisyys. Se näyttäisi olevan suoraan verrannollinen opasteisiin, mutta varmasti myös reittien suunnitteluun. Savolaisiin eivät näytä purevan ohjeetkaan. Niiden suhteen heikoin tilanne on Helsingissä, jossa vain 26 % vastaajista on sitä mieltä, että säännöt ovat selkeitä.

Palataan lopuksi Helsingin Paloheinään. Juuri siitä iltapäivälehtien klikkiotsikot tapaavat maalata laturaivon mekkaa.

Mainintoja löytyy kyllä tämänkin kyselyn vastauksista, mutta tapausten määrä pitää suhteuttaa hiihtäjien määrään. Parhaimpina päivinä Paloheinän laduilla voi olla 10 000 hiihtäjää.

Parkkipaikoilla kerrotaan tarinoita muutamasta varttuneemmasta hiihtäjästä, joihin harva on kuitenkaan törmännyt, ja hyvä niin. Uutistoimittajatkin ovat käyneet näitä raivopäitä etsimässä, mutta kohdanneet ladulla vain toinen toistaan iloisempia hiihtäjiä.

Eräs vastaaja sanoo hiihtäneensä Paloheinän laduilla yli 50 vuotta kohtaamatta koskaan epäasiallista käytöstä. Omasta kokemuksestanikin, siitä ainoasta, on jo kulunut kymmenisen vuotta. Selässäni nukkunut poika on sittemmin opetellut hiihtämään niillä samoilla laduilla.

Iman minkäänlaisia ongelmia.


LATUETIKETTI

01 Latu on kaikkien hiihtäjien yhteinen. Anna kaikille mahdollisuus hiihtää omaa vauhtiaan – ja omalla tyylillään.

02 Nopeampi väistää. Väistä hitaampaa hiihtäjää ohitustilanteissa. Kaksisuuntaisella ladulla kohdatessa molemmat antavat tilaa.

03 Älä luistele perinteisen ladun päällä. Se menee rikki ja pilaa toisten hiihtonautinnon.

04 Auta tarvittaessa. Jokainen hiihtäjä on velvollinen auttamaan kaatunutta tai loukkaantunutta kanssahiihtäjää.

05 Muista hiihtosuunta. Noudata osoitettua hiihtosuuntaa sekä muita ladun varrella olevia ohjeita ja varoituksia.

06 Liiku ennustettavasti. Katso taaksesi ennen kuin vaihdat latua, käännyt risteyksestä tai pysähdyt. Älä kiilaa toisen eteen.

07 Älä kävele ladulla. Perinteisen latu-urat ja vapaan hiihdon osa on tehty hiihtämistä varten, eikä niitä saa muilla liikkumistavoilla rikkoa. Koiraa ei saa ulkoiluttaa yleiseen käyttöön kunnostetulla ladulla.

Latuetiketti (PDF)


Luitko jo nämä jutut?