Lapinkataja

20.04.2018 12:55 | Matti Mela

Mäntyrajan pohjoispuolen avarassa maisemassa matalakasvuisen katajan merkitys lisääntyy dramaattisesti. Joillakin luontotyypeillä, kuten Pöyrisjärven lentohietikoilla, kataja on hallitseva kasvilaji.

Tällaisen karun ja kuivan maaperän vastapainoksi katajikkoja löytyy runsaasti myös aivan toisenlaisesta ympäristöstä, kuten rehevien tunturilaaksojen lapinvuokkokankailta. Kolmas erikoinen katajan kasvupaikka on veden osittain peittämä suo tai joen tulvasaari, joiden pintaa verhoaa puolen metrin paksuinen tiheä katajamatto, oikea retkeilijän painajainen.

Yhteistä näille kaikille luontotyypeille on valosta kilpaillevien lajien vähäisyys. Ravinteisuudella ja kosteusoloilla ei ole niin väliä.

Lapinkataja on kotikatajan pohjoinen alalaji, jonka pöytämäinen muoto johtunee enemmänkin ilmaston vaikutuksesta kuin geneettisistä eroista nimilajiin. Tunturioloissa hangen yläpuoliset vuosikasvut tuhoutuvat ja kasviin muodostuu vuosien kuluessa tasainen latvusto. Ilmaston ankaruus ei kuitenkaan estä katajaa elämästä sitkeästi ja hyvin kauan, kuten Utsjoen tuhatvuotiset puuyksilöt todistavat.

Kuoltuaankin keloutunut kataja on pystyssä kymmeniä – tai ehkä ennemminkin satoja vuosia.

Pohjoisessa kataja korvaa isompia puita myös ihmisen käytössä. Paistuntureiden alueella on edelleen nähtävissä pieniä poroaitauksia, joissa kivien ja tunturikoivujen ohella rakennusmateriaalina on käytetty katajaa.

Myös tulipuuna kuivunut kataja syttyy hyvin ja palaa kauan. Tosin vanha keloutunut kataja on niin juhlavan näköinen, ettei siitä viitsi edes oksia taittaa jonkun lenkinpätkän käristämiseen.

Siihen kyllä kelpaa mittarinperhosen toukkien tappama koivupökkelökin.