Kuka suojelisi kaupunkien lähivirkistysalueita?

02.12.2020 | Anne Rautiainen

Kun lähimetsästä tai virkistysalueesta tulee rakennustyömaa, ulkoilu siirtyy pakosta muualle. 

Sivuilleen laajenevien kaupunkiseutujen ja tiivistysrakentamisen mantra kuuluu vahvana ja kantavana: ihmiset pitää saada asumaan yhä tiiviimmin ja tehokkaammin.

Jokaisesta kasvavasta kaupungista löytyy esimerkkejä, kuinka virkistyskäytölle erityisen tärkeästä puistosta viedään nurkka, ranta rakennetaan ja koulun lähimetsästä tehdään pysäköintialue.

Huolestuneille asukkaille kerrotaan, että selvityksen mukaan rakentamisella ei ole merkitystä luonnon virkistyskäytölle. Samaan aikaan asukkaat puolustavat usein julkisuudessakin yhä äänekkäämmin hupenevia lähimetsiään. 

Kun lähimetsästä tai virkistysalueesta sitten tulee rakennustyömaa, ulkoilu siirtyy pakosta muualle. 

Metsä on suomalaisten terveystehdas.

Mutta miten käy, kun yhä suurempi määrä ihmisiä käyttää yhä pienempää määrää arjessa saavutettavia virkistysalueita? 

Luonto kuluu, ja se on ongelma erityisesti suojelualueilla, mutta ikävää katseltavaa ja huono juttu myös muualla. Tulee ongelmia sijoittaa ulkoilureittejä, esimerkiksi hiihtolatuja ja kävelyreittejä järkevästi. Syntyy uutta polkuverkostoa, koska niin moni haluaa kulkea luonnossa yksin, eikä leveää ulkoilureittiä pitkin. Tulee eri tavoin liikkuvien välistä kinaa, koska ollaan törmäyskurssilla. 

Lisäksi pitää muistaa, että mikä hyvänsä puurivistö ei riitä ihmisellekään metsän kokemukseksi. Lumoavalla luontoympäristöllä, jossa on tilaa myös turvalliseen yksinoloon ja rauhoittumiseen, saadaan aikaan myönteisiä terveysvaikutuksia. 

 

Mikään maankäyttöä ohjaava kaava tai päätös ei turvaa viheralueita asukkaiden virkistyskäyttöön. Joskus tuntuu kärjistetysti, että viheralue on vain alue, jota ei ole vielä rakennettu. 

Ainut keino turvata viheralueen pysyvyys nyt ja aina, on perustaa siitä luonnonsuojelualue. Luonnonsuojelualueen päätarkoitus on kuitenkin suojella luontoa, ei turvata monimuotoista luonnon virkistyskäyttöä. 

 

Tiivistämisinnon keskellä jokaisessa kaupungissa on tarpeen muistaa, että virkistyskäyttö ei voi loputtomasti siirtyä muualle, kauemmas ja pienempään tilaan. Jatkuva viheralueiden nakertaminen johtaa niiden laadun heikkenemiseen ja on kestämätöntä.

Luontokosketus on ihmiselle tärkeä useista tutkimuksin vahvistetuista syistä. Koska monen ihmisen elinpiiri on pieni, on lähimetsänkin sijaittava lähellä, jotta sinne oikeasti pääsee.  

Kaupunkirakenteeseen tarvitaan myös suurempia viheralueita, jotka kestävät suuren kävijämäärän ja jotka tarjoavat monipuolisia ulkoilumahdollisuuksia aina päiväkodin retkipäivästä pulkalla laskuun ja maastopyöräilyyn. Tulevaisuuden ulkoilutrendeistä emme edes tiedä vielä. 

Kerran rakennettu viheralue on lopullisesti menetetty virkistyskäytön ulkopuolelle. Päättäjien on päätettävä, että taajamien ja kaupunkiseutujen viher- ja virkistysalueiden verkosto pidetään rikkaana, runsaana ja laadukkaana. 

Luonto tarjoaa hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia kaikille. Liki kaikki suomalaiset ulkoilevat jollain tavoin vuoden aikana. Suuri osa ulkoilusta kohdistuu metsäisille alueille, kuten lähimetsiin, puistoihin ja rannoille. Metsä on suomalaisten terveystehdas.


Luitko jo nämä jutut?