Kevyin kantamuksin Jotunheimenin kansallispuistossa

01.06.2020 | Harri Ahonen

Norjassa ei vaeltajan tarvitse välttämättä kantaa painavia kantamuksia mukanaan. Pikkurinkka riittää, kun tuketuu kattavaan tunturihotelliverkostoon.

Tihkusade tervehti ammattivaeltajaa ja luontokuvaajaa, kun hän saapui Leirvassbu-tunturihotellin edustalle syyskuisen aamunkoiton ensiaskelilla. Mukana matkassa oli kaksi ystävää, ja olimme kaikki kolme valmistautuneet kulkemaan noin 80 kilometrin mittaisen ja viiden päivän mittaisen vaellusmatkan Norjan tunnetuimman kansallispuiston, Jotunheimenin henkeäsalpaavan kauniissa maisemissa.

Tarkistimme tarvikkeet ja eväsruoan ennen kuin lähdimme liikkeelle. Olimme laskeneet pärjäävämme ensimmäistä päivää lukuun ottamatta koko vaelluksen DNT:n tunturihotellien tarjoamalla ruoalla. Mukana pikkurinkassa oli kartan, kompassin ja kuvaus- ja muistiinpanovälineiden sekä vaihto-, sade- ja yövaatteiden lisäksi saniteettivälineet, matka-apteekki ja pikkupurtavaa. 40 litran rinkka painoi noin 12 kiloa.

Odotimme unohtumattomia maisemia ja kokemuksia, ja ystäväni sanoikin meille hymyillen: ”Pitäkää huiveistanne kiinni, nyt mennään!”.

Reittisuunnitelman mukaisesti kuljimme ensimmäisenä päivänä aluksi Leir-, Troget- ja Pannavatnet-järvien (1400 m, 1446 m ja 1459 m) pohjoispuolitse ja edelleen melko helppokulkuista Visdalen-laaksoa Spiterstulen-tunturihotellille. Matkaa sinne kertyi noin 15 kilometriä. Ajoittainen tihkusade ja heikko näkyvyys ei menoa haitannut, sillä vaelluksen ensimmäisen päivän säätila oli tiedossa samoin kuin se, että lähipäivinä sää tulisi paranemaan. Tämä piti seurueemme mielialan korkealla, vaikka loppumatkasta vesi ja hiki löysivätkin kohtauspaikan vaatetuksen taitoksista.

”Pitäkää huiveistanne kiinni, nyt mennään!”

Huomasimme perille saapuessamme, että Spiterstulen on melko vilkas tunturihotelli (vaatimattomat 150 sänkypaikkaa). Sen kyllä ymmärtää, sillä läheisyydessä on kaksi Norjan korkeinta vuorenhuippua: Galdhøpiggen (2469 m) ja Glittertinden (2457 m).

Molemmille vuorille voi ottaa alkutahdit Spiterstulenin aamiaispöydästä. Matkaan mukaan saa eväspaketin ja termarin. Olimme mittailleet kartasta, että matkaa Glittertindenin huipulle tulisi reilu yhdeksän kilometriä ja noin 1400 korkeusmetriä. Nousukulma oli kohdallaan.

Aamu oli kolea ja puolipilvinen. Spiterstulenin isäntä oli neuvonut meitä lähtemään varhain liikkeelle, sillä Glittertindenin huippu kerää päivän mittaan pilviä samaa tahtia kuin ylös kulkeva vaeltaja hikipisaroita. Hän varoitti lisäksi, ettei huipulle saavuttaessa pitänyt mennä liian reunalle. Lumilippa tuppasi kinostua vuoren huipulla makaavan jäätikön ylitse.

Kuljimme mietteissämme tunturihotellin pysäköintialueen halki ja noin kilometri eteenpäin Visdalen-laaksoa, kunnes käännyimme itään ja siirryimme polulle. Ensimmäinen rinne päättyi reilun 300 korkeusmetrin jälkeen Skautflye-ylänkölaatalle.

Eteenpäin kulkiessamme saavuimme Jotunheimen nasjonalpark-kansallispuistoon. Skauta-joki oli vuolas mutta ylitys kävi muutamalla päättäväisellä askeleella. Pian ylityksen jälkeen etelään avautui upea maisema: Leirhøe (2330 m) ja Nørdre Veotinden (2120 m) -vuoret nojasivat mallikkaasti Skautflyen takaa. Niiden välissä lepäsi Veobrean-jäätikkö.

 

Matka kohti huippua tiivistyi nopeaa tahtia. Kulkualusta oli pelkkää kiveä, ja nilkkoja tukevat varsikengät kovilla. Useiden taukojen aikana pohdimme, kuinka vähän olimme muita vaeltajia polulla kohdanneet. Skautflyen jälkeen. Vastaan ei ollut tullut ketään ja ohitse oli mennyt vain Norjan naisten nuorten hiihtomaajoukkueen jäseniä. Tahti oli ollut verraten suoraviivainen, kun he olivat hujahtaneet ohitsemme. ”Go tur videre” kantautuivat ilman poikki samalla, kun he heiluttivat meille eteenpäin pinkoessaan.

Huippu lähestyi samaa tahtia, kun puuskuttaminen ja lumen määrä lisääntyi. Yhtäkkiä sitä oli paljon ja kaikkialla ja jos aamulla oli ollut koleaa, niin nyt oli jo kylmää. Reittimerkintää ei ollut ja seurasimmekin lumeen jääneitä jälkiä kunnes pääsimme huipulle. Olimme typertyneitä, sillä siellä oli ainakin viisikymmentä muuta ja lähes kaikilla liukuri kädessä.

Näkymä huipulta oli päätähuimaava, alhaalla näkyi kalseasinertävä ja hainevän muotoinen Trollsteineggje-vuori (2300 m) sekä Grotbreen-jäätikkö. Näky oli niiden yllä purjehtivien pilvilauttojen ja kristallinsinisten jääkourujen sekä näiden kahden luomien varjojen takia suorastaan epätodellinen.

Vastaus väen aiempaan vähyyteen ja liukureihin selvisi nopeasti. Vuoren itäpuolella sijaitsevalta Glitterheim-tunturihotellilta oli helpompi ja lyhyempi matka huipulle, ja mikä parasta liukureilla paluumatka etenee joutuisasti. Niitä pystyi vuokraamaan tunturihotellilta.

Puolivälissä rinnettä alaspäin liukurisankaritkin joutuivat siirtymään kivikkoisemmalle reitille. Kulkua kannattikin hidastaa, sillä rinteestä avautui upea kerroksellinen näkymä Nørdre Styggehøbreatinden-vuorelle (2168 m).

Viimeinen kilometri jo käydyistä 15:sta oli helppo ja usean töyrään ja pikkumäen jälkeen saavuimme lopulta Glitterheim-tunturihotellille.

Suihku, kolmen ruokalajin illallinen ja kuppi kamomillateetä toivat univankkurit nopeaan. Lihakset ilmoittivat aamulla, että eilen oli tullut urheiltua. Tunne oli silti hyvä, olihan alkamassa vaelluksen kolmas päivä ja oman vaellusfilosofian mukaan kolmantena päivänä vaellus vasta alkaa (kaksi ensimmäistä päivää totutellaan kantamiseen ja kulkemiseen). Ikkunan takaa helottava syysaurinko näytti olevan samaa mieltä.

Matkalla aamutoimille kohtasin edellisenä päivänä tapaamamme nuoret hiihtäjät. He kertoivat olevansa lenkillä. Kysyin, kuinka pitkällä lenkillä ja he vastasivat: ”vajaan viikon mittaisella”, ja naurahtivat, kun kerroin oman ”lenkkini” alkaneen heinäkuun alkupuolella.

”Aloitetaan tunturihotellin polunviitalta”, ystäväni sanoi ja osoitti alhaalla rinteessä ja riippusillan lähistöllä olevaa polunviittaa. Veo-joki rullasi sillan alla rauhallisesti, samalla kun me nousimme jo ensimmäistä loivahkoa ja ylöspäin kivikoituvaa rinnettä tuhdin aamupalan siivittämä eteenpäin. Päästyämme lähelle Vestre Hestlægerhøe (1758 m) ja Austre Hestlægerhøe (1950 m) -vuorten välistä harjannetta huomasimme jotain todella merkillistä. Suurten kivenlohkareiden takaa meitä vastaan tallusteli kaksi lehmää.

Oli lähes käsittämätöntä, että lypsäväiset tuodaan jäätiköiden ja kivikoiden muodostamille laitumille.

Matka jatkui harjanteen poikki ja tunturipaljakkaa loivasti alas avoimessa maastossa. Näkymä Blåbrean-jäätikölle ja sitä ympäröiville Surtningssue-vuoren (2368 m) pohjoisrinteen huipuille oli aivan upea! Voi sitä huokauksien määrää!

Blåtjønnåe-joen poikki oleva silta on muuttanut paikkaa. Se oli aiemmin ylävirrassa, mutta on siirretty joen alavirtaan. Tämä aiheutti pienen pusikkoretken, sillä reitti uudelta sillalta alas Russvatnet-järvelle (1175 m) ei ollut vielä tamppaantunut. Aluskasvillisuus koostui vahvoista tunturipajukoista, niiden pohkeita ja reisiä viistävät oksat olivat paikoin kuin kynnenviiltoja. Toisinaan lyhyissä housuissa kulkemisessa on huonot puolensa.

Helpotus aukeni Russvatnetin rannan tuntumassa. Nappasimme siellä polun päästä kiinni ja kuljimme maisemallisesti mitä parhainta jaksoa eteenpäin. Nautgardstinden-vuoren (2258 m) laaja selkä ja terävä laki avautuivat järven selän takaa ja pienehkön tunturipuron ylityksen jälkeen itse Besshøe-vuoren (2258 m) Russvatnetia kohti laskeutuva rinne on kuin elegantti kaulan kaari.

Oli lähes käsittämätöntä, että lypsäväiset tuodaan jäätiköiden ja kivikoiden muodostamille laitumille.

Järveltä nousimme kipakkaa mäkeä lyhyesti ja noin 230 korkeusmetriä, kunnes eteemme pamahti maisema kuin karkkikauppa. Gjende-järvi (984 m) pilkotti turkoosissa kaavussaan vuonomaisessa kapeikossa, kahden äkkijyrkkäseinäisen vuorenseinämän välissä. Sjugurdtinden-vuoren (1306 m) kapea selkä kohosi lähimpänä ja taaempana, melkoista huippausta aiheuttaen Høgdebrotet (2226 m) ja Tjønnholstinden (2331 m) -vuorten jylhät muodot. Pohjoisessa näkyi Surtningssue-vuoren (2368 m) åkkijyrkät ja monesti pilvien koristamat vuorenseinämät.

Maisemakollaasi oli herkin ja harkituin siveltimenvedoin muotoiltu.

Rinne alas Memurubu-tunturihotellille oli jyrkkä, kimurainen ja alempana vilkasliikenteinen. Yksityisessä omistuksessa oleva Memurubu oli hivenen kalliimpi kuin DNT:n tunturihotellit. Parin kymmenen euron ero näkyi illallislautasella – pehmeässä valaistuksessa ja puheensorinassa oli tunnelmallista keskustella päivän 18 kilometrin mittaisesta taipaleesta.
 

Memurubulta on laivayhteydet Gjende-järven itä- ja länsipäätyihin. Olimme jo etukäteen päättäneet, että mikäli sataisi, niin siinä tapauksessa ottaisimme laivakyydin järven länsiosassa sijaitsevalle Gjendebu-tunturihotellille. Matka sinne ei ollut pitkä, vain noin 10 kilometriä mutta peikkona ajatuksissa pyörähteli Memurutunga-ylängöltä alas tunturihotellille laskeutuva, erittäin jyrkkä rinne.

Passitimme kuitenkin peikot päiväunille heti varhain aamulla, kun kurkistimme verhonraosta. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta! Maittavan aamiaisen ja eväiden pakkaamisen jälkeen lähdimme liikkeelle. Periatteessa päivämatka oli helppo: yksi jyrkkä rinne ylös, vähän matkaa tasaisempaa ja lopuksi toinen erittäin jyrkkä rinne alas.

Ensimmäisen ylämäen jälkeen käännyimme katsomaan tulosuuntaan. Siellä näkyi valokuvaan pysäytetty maisema, Gjenden pinta säkenöi kuin satukirjan sivulla. Tiiviiden vuorenrinteiden välistä, sen selkää pitkin avautui maisema auringonnousun suuntaan.

Sen jälkeen kuljimme parhaamme mukaan noin viisi kilometriä ennen kuin saavuimme uudelleen Gjenden yläpuolelle ja erittäin jyrkän rinteen reunalle.

Voitte lukijat uskoa, että kulma oli kallellaan, kun lähdimme reiluin välein ja hitaasti laskeutumaan rinnettä alaspäin. Hiekka ja kivet luisuivat kenkien alla, tunturikasvillisuuden sitkeistä oksista sai hieman tukea. Alempana kohtasimme lisäksi kettinkirihmastoja, jotka toivat suuren avun laskeutumiseen. Mutta siitä huolimatta tämä rinne ei ollut korkeanpaikan kammoisille. Ei lainkaan! Näin päättelimme, kun hikisinä ja puuskuttaen pääsimme ”Kantavan maan kamaralle”. Tulosuuntaan rinne näytti jälleen ihan liian jyrkältä, varsinkin tuulella tai sateella.

Gjendebu sijaitsee samannimisen järven länsipäädyssä. Miljöö on erittäin kaunis: järvi, rantametsiköitä, niittyjä ja taustalla kohoava Gjendetunga (1516 m). Suosittelen lämpimästi päiväretkeä tunturin ylle. Niittyjen ja marskimaiden takana avautuu jylhä ja houkuttelevan kulmikas Svartdalen-laakso ja sitä reunustavat Nørdre Svartdalspiggen (2137 m) ja Nestnørdre Knutsholstinden (2185 m) -vuorten pohjoisrinteet, jotka näyttävät valuvan suoraan Gjenden turkoosiin syliin.

Tuvalla tapasimme muutamia mukavia kanssakulkijoita mutta erityisen vaikutuksen teki pieni amerikkalainen seurue. He saapuivat tunturihotellille illansuussa, silloin oli jo alkanut satamaan. Seisoin parahiksi eteisessä, kun he saapuivat sisälle.

Kolme vanhaa miestä, joiden kaikkien suvut olivat Pohjoismaista. Ja kuten amerikkalaiset yleensä, nämäkin heittäytyivät juttusille samoin tein. Keskustelun alkumetreiltä lähtien he tekivät kohteliaasti selväksi, että he olivat todella uupuneita päivän etapista. Eräs heistä istahti alas tuolille ja sanoi: ”I am old and tired, I just can’t go on anymore!” Ja jatkoi ikään kuin vastatakseen itselleen: ”I don’t give a shit, somebody get me a cab back home”. No taksi ei tietenkään saapunut.

Illan sateet vaihtuivat aamun pilvipoutaan. Mukava myötätuuli siivitti matkaamme tunturikoivikon läpi ja Storådalen-laaksoa ylöspäin poukkoillen. Polun vierellä laski koski ja latvuston läpi erottui harmaaselkäisiä vuortenrinteitä. Alkumatkalla ohitimme myös pienen uimapaikan ja koko matkalla useamman tunturipuron.

Reitti nousi hiljalleen tunturikoivikon yläpuolelle jatkaen vielä muutaman harjanteen poikki. Kauempana edessäpäin näkyi jo Hellerfossen-vesiputous, mitä kohden kuljimme rivakkaa vauhtia sillä takanamme kohosi tummia pilviä. Pian pääsimmekin sinne, ylitimme sillat ja jatkoimme edelleen Hellertjønne-järven (1 276 m) rannan vieritse. Pian sen jälkeen ohitimme polunristeyksen Spiterstulen-tunturihotellille, mistä pääsimme vielä Langvatnet-järven rantaan (1367 m) ennen kuin pilvet avasivat ylimääräisen painolastinsa. Ensin kävi klassinen valoilmiö, sitten heti perään jyrähdys ja kraana auki.

Langvatnetin ranta olisi muuten ollut leppoisaa tunturipaljakkaa ja helppokulkuista polkua, ja tunturipurojen poikki pienin ponnistuksin. Sitä vasten oli silmiä avaavaa, kuinka nopeasti tilanne muuttui, sillä kun pääsimme Urdadøla-joen rantaan, olimme jo kahden vaiheilla kahlatako vai ei. Päätimme että vielä pystymme tekemään ylityksen vaelluskengillä. Virta oli voimakas, mutta ylityksen kannalta merkityksellinen seikka oli virtaavaan veteen asetellut kivet.

Rinteeseen syntyi sitä mukaan pieniä uusia virtauksia, kun tallustimme eteenpäin ja pian jo jätimme Langvatnetin taaksemme. Ohitimme hieman edempänä polunristeyksen Olavsbu-tuvalle ja suuntasimme kohti Øvre Høgvagltjønnen -järveä (1444 m). Pistimme merkille, että kahluupaikka polunristeyksen takana antaisin Olavin tuvalle menijöille kinkkisen alun. Sen verran korkealla tunturipuron vesi oli.

Ohitimme järven ja samalla, kuin taikaiskusta pilvet katosivat ja aurinko kiilasi esiin. Ihmeellistä mutta tervetullutta, sillä vaatepartemme vesipilarit olivat aika lailla käytetty. Yksi seurueestamme oli niin innoissaan, että jäi hetkeksi loikoilemaan auringon kuumentamalle kivelle.

Langvatnetilta alkanut nousu päättyi kivikkoista kulkualustaa kulkien pienelle harjanteelle ja komeaan maisemaan. Leirvatnet ja sen takana kohoavat Tverrbottinden-vuoren (2 161 m) huiput kimalsivat kuin postikortissa.

Järven takaa erottui myös Leirvassbu-tunturihotelli, joka oli samalla matkamme pää. Se oli samalla viimeinen etappi kaksivuotta kestäneellä kirjantekomatkalla, joka ei toki jäänyt viimeiseksi. Seuraavalle kesälle tiesin jo salaisen kirjaprojektin alkaneen. Nyt se ei ole enää salaisuus, sillä Pyhän Olavin retkeilyreitit -kirja on ilmestynyt.