Käsivarren keväthangilla

26.02.2026 | Jouni Laaksonen

Hiihtovaellus parhailla keväthangilla Käsivarressa tarjosi aurinkoa, pilvistä sekä omaa rauhaa.

Lankalauantaina taksi jätti meidät Didnojoen parkkipaikalle. Kiinnittelimme sukset jalkoihin, minä puin ahkion vetovyön, ja vaimoni nosti rinkan selkäänsä. Lähdimme nousemaan jokivartta ylös kohti Suomea ja Lossujärveä.

Jo viiden minuutin kuluttua jouduin nöyrtymään.

Ylämäki oli sen verran jyrkkää ja jatkuvaa, että suomupohjat eivät riittäneet ahkion kiskomiseen. Kiinnitin nousukarvat ja sain seinäpidon. Hikoilu lakkasi.

Oli jo ilta, joten hiihdimme vain muutaman kilometrin. Pystytimme telttamme viimeiseen koivikkoon.
 

Aamu valkeni puolipilvisenä. Jyrkänpuoleista puutonta ylämäkeä oli vielä viitisen kilometriä, mutta Didnojärvellä maasto muuttui tasaisemmaksi.

Saman tien nousukarvojen liukumattomuus alkoi ärsyttää. Vaimoni pääsi tasamaalla aina ilmaisia metrejä joka työnnöllä, alaspäin viettävistä kumpareista puhumattakaan. Otin nousukarvat pois enkä tämän jälkeen niitä enää kaivannut.

Lounastauolla istuimme ison kiven antamassa tuulensuojassa ja näimme vastaantulijan. Paitsi, että kun tumma hahmo ei liikkunutkaan, päättelimme, että sen täytyy olla ihmisen korkuinen, kapea kivipilari. Miksen muista sellaista edelliseltä vaellukselta?

Kun jatkoimme matkaa ja hiihdimme pilarin luo, näimme että se olikin alle puolimetrinen kapea kivi, joka oli nostettu pystyyn kesäpolun reittimerkiksi. Kyllä valkoinen laaja tunturimaa sai mittasuhteet sekaisin!

Vielä Rovaniemellä, jossa vaihdoimme junasta bussiin, oli ollut täysin lumetonta. Täällä lunta oli niin paljon, että Norjan ja Suomen rajaporoaidasta pääsi hiihtämällä yli.

Lossujärvellä oli useampi pilkkiporukka ja myös koiravaljakolla liikkuva seurue. Autiotuvassa oli silti tilaa meillekin.

 

Kyllä valkoinen laaja tunturimaa sai mittasuhteet sekaisin!

Urtasvankan laakson näkeminen oli yksi tämän retken tavoitteista. Olin aiemmin sekä hiihtänyt että patikoinut laakson päästä päähän, mutta ensimmäisellä kerralla oli sankka lumisade ja toisella kertaa pilvet makasivat maassa.

Nyt sattui sinitaivaspäivä, ja Urtasvankka näytti parastaan. On se kerrassaan huikean kaunis laakso.

Kurun pohjalla tuuli kovaa, ja hetken aikaa tuuli synnytti pienoistornadoja. Noin kymmenen metriä korkeat, halkaisijaltaan nelimetriset lumipyörteet kulkivat laaksonpohjaa pitkin. En muista ennen nähneeni tällaista.

Vietimme lounastauon Urtashotellilla, jossa hiihtoseurue oli purkamassa telttaansa ja lähdössä päivätaipaleelleen. Yhtäkkiä umpisolumuovinen makuualusta vilahti tuulessa kämpän taitse ja jatkoi vauhdilla alavirtaan kohti Riimmajärveä. Alusta ei ollut meidän eikä telttailijoiden, vaan se lienee päässyt ylempänä Urtasvankassa näkemiltämme pilkkijöiltä.

Yritimme hiihtää alustaa kiinni, mutta se oli toivotonta. Aikoinaan eräopaskurssilla opettaja varoitti päästämästä tavaroista tuulella irti. Hän lanseerasi sanonnan, että jos rukkanen pääsee karkuun, se löytyy Muonion apteekin seinästä. Sinne suuntaan makuualusta oli matkalla.

Tupa oli tervetullut suoja. Oli hyvä päästä karkuun navakkaa tuulta ja antaa kasvoille lepoa auringon paahteelta.

Ruuan jälkeen maisematykitys jatkui. Pysähtelimme tuon tuostakin katsomaan taaksepäin. Tuolta tulimme, uhkeasta Urtasvankan laaksosta!

Upeaa oli Meekollakin, jossa keittelimme päivällisen. Autiotuvan pihapiirissä oli liikennettä niin hiihtäen, koiravaljakolla kuin moottorikelkoillakin. Halusimme omaa rauhaa, joten jatkoimme Saijärven rantakoivikkoon telttaan.

Lossun ja Urtasvankan suunnalla oli jonkun verran väkeä, useimmat pilkkihommissa. Meekon kautta kulkevalla Haltin reitillä on keväthangilla aina vilinää ja vilskettä. Mutta kun jatkoimme Meekon laaksosta omia reittejämme kohti Ailakkajärveä, emme enää nähneet loppureissun aikana juuri ketään.

Teltassa mietimme, että tänään oli niin huikea maisemapäivä, että vaikka koko loppureissun olisi täyspilvistä, tämä päivä teki vaelluksesta jo erinomaisen onnistuneen.

 

Tuntui kuin olisimme Grönlannissa tai navalla.

 

Seuraava päivä olikin pilvinen. Nousimme Meekon laaksosta Saivaaran itäpuolelta, josta ylämäki on varsin loiva. Täysharmaassa säässä hiihto on vähän tylsää, mutta onneksi pilvet eivät maanneet aivan maassa, vaan ympäröiviä muotoja näki.

Siedjonjohkan varressa alkoi sadella lunta ja näkyvyys heikkeni entisestään. Pystytimme teltan lounassuojaksi, mikä oli hyvä ratkaisu. Untuvatakeissa tarkenimme viettää parin tunnin tauon, jonka aikana märkä sade lakkasi.

Illaksi selkeni ja kun laskimme Termisjoen laaksoon, se näyttäytyi tutun upeana. Alamäen aikana lämpötila putosi nollasta kymmenen astetta pakkaselle. Aurinko oli juuri laskemassa, ja toisaalta raskaampi kylmä ilma valuu aina alimpaan notkoon.

Pystytimme teltan jokivarteen. Kun levittelimme teltan pohjalle leveän umpisolumuovisen alustan ja sen päälle kummankin oman ilmatäytteisen makuualustan, toinen ilmatäytteinen alusta puhkesi! Ehdimme jo alistua ajatukseen, että toisen on pärjättävä loppureissu pelkällä umpisolumuovisella alustalla, mutta lopulta reikä löytyi ja paikkaus onnistui telttaolosuhteissa.

Nousu Termisjoelta oli niin jyrkkä, että melkein teki mieli nousukarvoja. Pitovoiteella kuitenkin selvisin, ja ylängöllä oli hyvä sujutella eteenpäin. Tänään paistoi taas aurinko, ja tuuli puhalteli reippaasti.

Pari tuntia tuntui kuin olisimme Grönlannissa tai navalla. Joka puolella oli pelkkää valkoista, loppumatonta lumikenttää 360 astetta. Termisvaaran eteläpuolisessa satulanotkossa ei näy yhtäkään kauempaa tunturia eikä ensimmäistäkään tummaa kiveä.

Kun Áillahasláhkun suovuoma tuli näkyviin, huomasimme sen keskellä ihmistä korkeampia palsakumpuja. Kiersimme niiden kautta.

Jatkoimme Ailakkajärven tuvalle. Hämmästyttävän hyvin se pysyikin piilossa tästä suunnasta saapuessa. Vasta aivan lopussa kämppä paljastui pikku kumpareen takaa. Tuvalla oli kokenut vaeltaja Seija, jonka kanssa yhteiselo oli sujuvaa.

Aamulla Seija lähti kohti Puuvrasjoen tupaa. Meillä oli hidas aamu. Vaimoni kävi päiväretkellä Ailakkapahdan lähellä ja minä puolestani hemmottelin itseäni pesemällä kutisevat hiukset kämpän pihalla.

Hauduttelimme kuivatuista perunasuikaleista kermaista vuokaa pari tuntia, ja siitä tuli yhtä taivaallista kuin aina. Lopulta iltapäivällä lähdimme kohti maantietä. Bussi menisi vasta aamulla, mutta pystyttäisimme teltan pari kilometriä ennen tietä.

Ailakkajärven ja Käsivarrentien välissä kohoaa tunturirykelmä Golggotoaivvit. Aurinko paistoi, oli tyynehkö pikkupakkanen ja viihdyimme ylhäällä tunturissa pitkään. En ole ennen ymmärtänyt, miten mahtava maisemapaikka tässäkin on aivan lähellä tietä.

Idässä näkyi laaja valkeus, josta olimme saapuneet ja lännessä kohosivat Ruotsin ja Norjan jyrkkäpiirteiset vuoristomaisemat. Koin, että tämä oli hienompi paikka lopetella vaellusta kuin laskeutuminen Čáhkáljávrilta Kilpisjärvelle, vaikka sielläkin pääsee naapurien vuoria näkemään.

Laskeskelu alas kohti Ailakkajokea antoi meidän taitotasollemme sopivan määrän vauhtia, mutta kuitenkin pysyttiin turvallisen puolella. Näimme kaksi kiirunaa ja yhden riekon. Tuoreita jälkiä oli paljon.

Myös Meekolla näimme riekon jälkiä ja kuulimme kopeek-huutoja, mutta muualla emme. Termisjoella oli jolkotellut ahma.

Pystytimme teltan lähelle Ailakkajokea pienen töyrään juurelle. Teltalta aukesi upea näkymä läntisille suurtuntureille. Tänään emme hiihtäneet kuin puolen tusinaa kilometriä, mutta makuupussissa hymyilimme kilpaa toisillemme: olipa upea päivä tunturissa!

Aamulla kauniista tuntureista ei näkynyt vilaustakaan. Pilvet peittivät kaiken ja viimeiset kilometrit hiihdimme harmaassa lumisateessa.
 

 

Pohdiskelua polttoaineen kulutuksesta

Paluumatkalla bussissa viestittelin juuri Sarekista hiihtovaellukselta palanneen kaverin kanssa. Heillä oli reilut 10 litraa bensiiniä noin kymmenen päivän reissua varten. Tällaista luokkaa myös naparetkeilijät laskevat tarvitsevansa kahden hengen telttakunnalle.

Meillä oli Trangia spriipolttimolla eli tehottomampi keitin. Sinolia kului viikossa 1,2 litraa, vaikka mitenkään emme säästelleet. Kahdella tuvalla sulatimme osan vesistämme kamiinalla, mutta kummallakin käytimme myös keitintä, sillä kamiinaa ei voinut lämmittää kovin paljoa kuumentamatta tupaa liikaa. Sulaa vettä saimme ongittua puroista kaksi kertaa. Suurimman osan vesistämme teimme lumesta Sinolilla.

Naparetkillä ollaan hyytävän kylmissä oloissa kevättalviseen Lappiin verrattuna. On luonnollista, että kun keitellään ruokaa ja sulatetaan lumesta juomavettä, syntyvä lämpö hyödynnetään. Eli keitellään keitinlaatikon kera sisällä teltassa – riittävästä tuuletuksesta huolehtien.

Sarekissa ei ole autiotupia, joten siellä täytyy olla varmuuskerrointa enemmän kuin Suomen Lapissa. On hienoa, että pystyy tarvittaessa lämmittämään telttaa ja kuivattelemaan siellä varusteitakin. Silti moninkertainen polttoainemäärä jäi mietityttämään: mistä noin hurja ero?

Tämän suuntainen oma polttoaineen kulutukseni aina talviretkillä on. Joskus otan matkaan sprii-Trangian, joskus bensakeittimen, toisinaan Metsä-Lapissa jätän kevättalvella keittimen kokonaan pois ja käytän oksanuotioita.

En välttele autiotupia, joten niiden kamiinat vähentävät huomattavasti polttoaineen tarvettani. Telttailtoina en lämmitä telttaa keittimellä, vaan sujahdan makuupussiin.

Lisäksi aineenvaihduntani taitaa poiketa tavallisesta. Nuorempana en koskaan kantanut isompaa pulloa kuin puolilitraista. Nykyään matkassani on kokonainen litra, jolla tulen hyvin toimeen päivän hiihtotaipaleen.

Illalla juon hieman lisää. Vältän hikoilua eli säädän vaatetustani ja hiihtovauhtiani lämpötilan ja hangen mukaan.

En suosittele juomaan yhtään vähempää kuin oma tarve on, sillä nestehukka on vakava paikka. Olen nähnyt vierestä, kuinka retkikumppani romahti.

Mutta jokaisella on omanlaisensa nestetarve eikä kannata luottaa sokeasti jonkun toisen määrittelemään nyrkkisääntöön. Jostain hyväksi koetusta lukemasta on tietysti hyvä lähteä liikkeelle, mutta kun omaa kokemusta karttuu, sitä kannattaa säätää omaan tarpeeseen sopivammaksi. Kesken polttoaine ei saa loppua, vaan aina on kyettävä sulattamaan lumesta juomavettä.