Karhunpolku - 133 km hyvin merkattua hiljaisuutta itärajalla

30.11.2022 | Terhi Ilosaari

Karhunpolku on monen maastopyöräilijän ylistämä, sillä myös palvelu pelaa.

Alla kulkeva pehmeä neulaspolku ja kapoinen harju saavat käden kurottamaan kohti kameraa. Allamme on taatusti reissun hienoin harju, vaikka luulimme edellispäivän kangasmaisemia lyömättömiksi. Seuraavan osuuden karttapala lupaa lisää kangasmailla kulkevaa harjupolkua ja vesistöjä molemmin puolin. Itärajaa kiemurteleva Karhunpolku koostuu pääosin lempeästä polusta, joka ei ole liioin leveäksi tallattu, ei umpeen kasvanut, vaan juuri täydellinen.

Missä kulkee Karhunpolku?

Karhunpolku on 133 kilometrin mittainen vaellusreitti itärajan tuntumassa Pohjois-Karjalassa. Reitti merkittiin maastoon ensimmäisen kerran 35 vuotta sitten. Karhunpolku on yhdistelmä vanhoja kalastus- ja uittopolkuja, jotka kulkevat monen muun retkeilijälle tutun seudun halki. Kartalta löytyvät: Ruunaa Neitikosken kuohuineen, Änäkäisen virkistysmetsä panssariesteineen sekä erityisesti melojia ihastuttava Jongunjoki. Vaellukselle voi lähteä Patvinsuon kansallispuistosta Kurkilahden parkkipaikalta ja taivaltaa kohti pohjoista tai vaihtoehtoisesti Kuhmon Teljosta, täpärästi Kainuun puolelta ja kulkea etelään. Yhdistämällä Ilomantsin Möhköstä Patvinsuolle kulkevan Susitaipaleen Karhunpolkuun, saa hotkittavakseen peräti 230 kilometriä erämaisia maisemia. Kyltymätön kulkija liittää alkuun Pohjois-Karjalan vanhimman merkityn retkeilyreitin, Taitajan taipaleen. Nämä kolme yhdistämällä kertyy matkaa 300 kilometriä.

Karhunpolku on monen maastopyöräilijän ylistämä. Kuuluvimmin Karhunpolkua satulasta nautittavaksi on kehunut Mikko ”Peltsi” Peltola, joka on taivaltanut matkan niin pyörällä kuin juostenkin. Aiemmin pyöräilijöille suositeltiin paikoin vaihtoehtoista reittiä. Taustalla vaikuttava vankka ajatus mahdollisimman erämaisesta reitistä sai reitin ylläpitäjät ohjaamaan kaikki kulkijat samalle polulle.

Ensimmäinen vaelluspäivä: Patvinsuon kansallispuisto – Pitkäjärven autiotupa 26 km

Kahden hengen letkamme ensimmäiset kilometrit Patvinsuon ovat leppoisia ja antavat niin rinkan kilojen kuin ajatustenkin asettua rauhallisiin vaellusuomiinsa. Reittimerkit, polut ja puut ovat lempeässä järjestyksessä. Vielä ei ole tarvetta nauttia mielen myllertävistä naavaruuhkista tai huikeista harjuista. Arjen vaikerrukset vaimenevat vähäpätöisiksi. Lokakuun valossa suolampien sini taittuu turkoosiin. Vesistöjen reunoilla pörhistelevät ruosteenpunaiset vaiverikot.

Ukonjoen alussa täytämme juomapullot ja viritämme otsalamput. Päivän hienoimmat harjumaisemat erottuvat juuri ja juuri pehmeästä hämärästä. Pimenneellä polulla askel painaa. Juuri kun toinen on mainitsemaisillaan päivän pituudesta, kohoaa eteemme jyhkeä seinä.

Pitkäjärven autiotupa näyttää pimeydessä valtavalta ja kolkolta. Ajatus yöunista vie voiton saunanlämmityshaaveista. Huuhdomme hiet hyiseen lampeen. Suuren autiotuvan eteläisempi pääty on kaikille avoin majapaikka ja kahdelle kulkijalle turhankin suuri. Kamiinan luotua tupaan tunnelman ja päivän varusteiden asetuttua kuivausorsilleen löydämmekin pihapiiristä toisen tuvan! Pieni tupa olisi täydellinen kahdelle kulkijalle, siksipä päätämmekin palata paikalle talvivaelluksen merkeissä virhettämme paikkaamaan. Muutaman kilometrin päässä Pitkäjärven autiotuvasta, upealla kannaksella on Kirkisensalmen laavu. Siellä yöpyisimme, jos Pitkäjärven tuvat olisivat ruuhkaisemman sesongin kourissa.

Kalamurekepihvien lämmetessä pannulla luemme vieraskirjasta erään viettäneen joulun suuressa tuvassa ja toisen kohdanneen polulla karhunpennun.

Toinen vaelluspäivä: Pitkäjärven autiotupa – Ruunaa 36 km

Ensimmäisen vaellustunnin täyttyessä askeleet seisahtuvat näkyyn, jonka tarkoituksena on ollut pysäyttää vaeltajien sijaan panssarivaunuja. Valkealammen vankkoja kivirivistöjä tuijottaessa kuulemme jostain laukauksia. Tiedämmehän toki hirvenmetsästyksen olevan käynnissä, mutta Kaatiinlammen vanhan puolustusaseman opastaulun tekstit ovat vieneet mielemme sodan tiimellykseen ja siksi äänimaailma yllyttää mielikuvituksen uudelle vaihteelle. Salpalinjan jyhkeät kivet ovat kuin kesken marssinsa jähmettyneitä otuksia.

Sääennuste on luvannut vaelluksellemme silkkaa vaakaräntää ja siksi päivien etapit ovat suunniteltu niin, että pääsemme jokaisena yönä joko varmaan sisämajoitukseen tai ainakin käyttämään autiotupaa tukikohtanamme. Räntää väistelevä suunnitelmamme venyttää ensimmäiset etapit synkkyyden puolelle typistäen samalla viimeiset siivut leppoisiksi tepasteluiksi.

Ruunaanjärvi välkkyy oikealla, vasemmalla aurinko maalaa mäntyjen rungot keltaisella ja oranssilla. Sytytämme lamput ja jatkamme pitkospuilla liukastellen kohti Ruunaalta varattua mökkiä. Syvän keltainen kuunsirppi käy välillä kurkistelemassa kulkuamme pilvien koloista. Päivällä ruosteisina kurkotelleet vaiverot hohtavat otsalamppujen valoissa kuin heijastimet.

Kolmas vaelluspäivä: Ruunaa – Iso-Piilonen 24 km

Ruunaan kosket ja kuohut ihailemme sivusilmin, koska on selvää, että nämä elämykset vaativat kokonaan oman retkensä. Niskalahden laavulla tapaamme reissun ensimmäiset ihmiset. Heistä puheliain ihmettelee, miksi Karhunpolku jatkaa laavulta suoraan pohjoiseen, kun joen vartta jatkaen voisi ihailla kolme koskea (Naarakoski, Käpykoski ja Käpyvirta) jatkaen metsäautotietä takaisin reitille. Päivän etappi on taattua, toimivaa ja kaunista Karhunpolkua, mutta kolmannen vaelluspäivän murtamaton myytti saa askeleemme tahmeiksi. Tänään ei ole tossulla nälkä ja rinkka heittäytyy painavaksi.

Olemme varanneet majoituksen sekä kuljetukset reitiltä ja reitille Eräkeskus Wilderness Lodgelta. Sateen räimiessä ikkunoihin levitämme vaellusvarusteemme kuivumaan Eräkeskuksen huoneen lämmössä. Majapaikka on Suomeen asettuneen sveitsiläisen pyörittämä, uuteen kauteen parhaillaan valmistautuva husky-tila. Työntekijät rupattelevat keskenään saksaksi ja ruuassa on keskieurooppalainen kierre. Pohjois-Karjalan ytimessä olemme hetken kuin ulkomailla.

Neljäs vaelluspäivä: Niittysärkän nurkka – Valamajoen autiotupa 26 km

Kolmannen vaelluspäivän tahmeus on tiessään, rinkan paino haihtunut eikä luvattu räntäsade ole vieläkään löytänyt meitä. Askel on kepeä ja kaikki on helppoa.

Änäkäisen virkistysmetsissä riittäisi sotahistoriallista tutkittavaa päiväksi ja toiseksikin, mutta kengillämme on nyt polkunälkä.

Vatsat vaativat jarruttamaan Laklaniemen laavulla Laavulta lähdössä oleva ryhmä kohentelee meille tulet ja kertoo heitä ennen laavulla vierailleesta melojaryhmästä.

Kuin varkain vaihtuu maisema metsästä satumaaksi. Saavumme Rasvasuo - Kitkasuon soidensuojelualueelle ja ympärillämme leijuu naavaruuhka.

Mieliin kaivertuu suurin kirjaimin: TÄNNE. PIAN. UUDESTAAN.

Astumme Valamajoen autiotupaan päivän viimeisten valohäiväleiden turvin. Saamme pikkuruisen tuvan yksityiseen käyttöömme. Kamiina lämmittää tuvan nopeasti muutaman kalikan syötyään. Keittolevyn kuumentaminen vaatisi paljon puuta ja samalla majapaikka muuttuisi saunaksi. Iltaruoka valmistuu kaasukeittimen avustamana. Tuvan toisessa päädyssä ollut sauna on muutettu makuutilaksi, lauteiden sijaan vaeltajalle on tarjolla leveä laveri.

Vieraskirja kertoo reitillä kulkeneen uskomattoman monia pitkän matkan vaeltajia. Joku on lähtenyt Virolahdelta, joku jatkanut ainakin Hossaan asti. Kuinka monia sitkeitä poluntallaajia maassamme onkaan!

Taatelin kokoisin kirjaimin laadittu merkintä heinäkuulta 2020 siivittää hepuliin: "Käytiin muijan kaa. Puhuu melonnan alkeista ja rakkaudesta. Veljet!!! Kannattaa mieluummin puhuu melonnasta. Sen huomion tein." 

Viides vaelluspäivä: Valamajoen autiotupa – Otroskosken autiotupa 13 km

Vaelluksen ollessa vasta suunnitteluvaiheessa oli toisella meistä ainoastaan yksi toive: ”Pääsisinpä saunomaan Otroskosken autiotuvalla”. Tuvalta on vain kuutisen kilometriä reitin määränpäähän. Löylytoive ei tahdo asettua suunnitelmaan, kunnes mieleen muistuu se tosiseikka, ettemme ole suorittamassa vaan nautiskelemassa.

Ihailemme lukuisia koskia. Mieli hypähtelee polulta kajakkiin tämän tästä. Näyttää jo siltä, että illaksi suunniteltu sienirisotto on vaihtumassa risotto-biancoksi. Päivä on edennyt lähes määränpäähän, kun kompastumme lähes alaleukoihimme – polun yli levittäytyy uskomaton suppilovahverosektori!

Vilkaisu vieraskirjaan kertoo edellisen illan edesottamuksista. Saunaa on lämmitetty viitisen tuntia ja tupaa saman verran. Laihoin toivein ryhdymme halkohommiin. Kaksikkomme toinen puolikas on armoton halkomestarinna. Hän tekee huolellisen sukelluksen puuvajaan ja löytää kuivaa puuta käyttöömme. Toisen kaveeratessa tuvan huomionkipeän kamiinan kanssa, valmistelee toinen meheviä löylyjä joenvarren saunassa.

Otroskoski kohisee pimeydessä. Sihisytämme kiuasta ja ihmettelemme, minkä mutkien jälkeen olemme näille lauteille päätyneet. Todellinen taikahattu, mukana kulkenut iloinen syydvesti, on pitänyt sateen poissa polultamme. Saunojaa ei sade haittaa. Kastamme itsemme Jongunjokeen räntärättien laskeutuessa päillemme.

Kuudes vaelluspäivä: Otroskosken autiotupa – Siltakosken tulipaikka, Teljo 6 km

Heitämme haikeat heipat ensin reissun viimeiselle autiotuvalle, sitten koko Karhunpolulle. Pitkän vaelluksen luulisi päättyvän helpottuneeseen hihkuntaan ja rinkan poistoon selästä. Maalituuletuksen sijaan nauliudummekin opastaulun äärelle. Esitteillä on maukas menu: lähiseudun kaikki houkuttelevat retkeilijän herkut. Viekoittelevimpana kaikista virnistelee Jongunjoen melontareittiselostus koskilistoineen ja laskuohjeineen. Vieressä viettelee jo ylläpidosta poistunut Petranpolku, jota seuraamalla pääsisi Kuhmoon ja sieltä UKK-reittiä pitkin Itärajan retkeilyreitille ja pian olisikin Hossassa. Inventoimme eväspussimme ja olemme jo vähällä peruuttaa paluukyydin. 

Aikatauluaan edellä saapunut kuski pelastaa ajatukset arjelle. Käärimme uudet haaveet rinkkojen päälle muhimaan. Auton lämmityslaitteen hyristessä hyrisemme onnellisessa jälkivaellustilassa.