Karhunkierroksen talvi

20.04.2018 13:10 | Markus Sirkka

Karhunkierros on Suomen tunnetuin vaellusreitti. Talvella vilske vaihtuu rauhaan ja sineen, mutta tarjoaa kulkijalle myös haasteita. Miltä näyttää kierros sesongin ulkopuolella? | Teksti & kuvat Markus Sirkka

Karhunkierros kiertää jokivarsia, kuohuvia koskia, kipuaa näköalapaikoille ja punoo niistä Kuusamon ja Sallan rajamaille vaellusreitin, joka hakee vertaistaan. Kesällä tulipaikoilla ja tuvilla on usein ruuhkaa, mutta talvisaikaan reitillä saa kulkea ilman tungosta.

Lumikengät ovat mainiot, mutta päivämatkat lyhenevät.

Ristikallion lähtöpaikalla odottaa koskematon lumihanki. Reittiä pitkin on kulkenut vain metsän omia asukkaita: poroja, hirviä, jänis ja kärppä.

Lumikengät ovat hyvä vaihtoehto mäkisessä ja paikoin tiheäpuustoisessakin maastossa. Joulukuun puolivälissä lunta ei ole vielä 30–40 senttiä enempää, joten rinkan kanssa ei uppoa sitä syvempään. Maaliskuussa nietos on jo paljon paksumpi.

”Suksilla täällä ei tee mitään helmikuussa avattavaa erämaareittiä lukuun ottamatta”, virtaviivaistaa välinevalintaa suunnittelija Susanna Kolehmainen reitin varrella sijaitsevasta Oulangan luontokeskuksesta.

Näin on. Lumikengät ovat mainiot, mutta päivämatkat lyhenevät, jokainen askel on otettava.

Matkan pituuteen vaikuttaa myös päivän valoisa aika. Joulukuun päivä on lyhyt, aurinko kipuaa taivaanrannan takaa ennen yhtätoista ja painuu mailleen heti yhden jälkeen. Hämärää riittää muutaman tunnin pitempään, mutta syvimpiin jokikanjoneihin matalalta paistava aurinko ei pääse paistamaan lainkaan.

Kesällä suosittu reitti on selkeä, mutta ei välttämättä talvella: lumi peittää polun ja huurre kuorruttaa puut, joten oransseja reittimerkkejä ei ole pimeässä aina helppo huomata. Suuret linjat kuitenkin hahmottaa: tarvitsee vain kulkea Aventojokea seuraillen eteenpäin.

Nimestään huolimatta pääosin Oulangan kansallispuistossa kulkeva reitti ei ole ympyrä, vaan mutkittelee pohjoisesta lähtöpaikasta riippuen 72 tai 82 kilometriä Oulanka- ja Kitkajokien maisemissa ja kipuaa Kuusamon korkeimman kohdan, Valtavaaran, yli Rukalle.

Tämä Sallan tieltä Ristikallion ja Taivalkönkään kautta Kiutakönkäälle kulkeva osuus Karhunkierrosta valmistui ensimmäisenä, jo vuonna 1954. Sallan Hautajärvi tuli karhunkierroksen lähtöpisteeksi vasta 1990-luvun alussa Hautajärven luontotuvan valmistuttua. Nykyisin rakennuksen omistaa paikallinen matkailuyritys.

Matkanteko on mäkien, harjujen ja notkojen metsäistä vuorottelua. Kunnes vastaan tulee Ristikallio.

Korkealle ehtinyt kuu luo Ristikallion näköalapaikalla puiden lomaan pitkiä varjoja. Kymmeniä metrejä suoraan Aventojoen pintaan tippuvat kalliot ovat reitin tunnettu nähtävyys. Jyrkänteen reunalla on juhlava olo. Pakkanen paukuttaa puita kolmessa kympissä.

Ristikallion autiotuvan savupiippu lähettää kipinöitä yötaivaalle, ikkunan takana palaa kynttilä.

Se yllättää, sillä liikkujia on talvella harvassa. Koko reitin vaeltavista 6 000 retkeilijästä vain 10–20 % on talviretkeilijöitä. Useimmat ovat liikkeellä keväthankien aikaan, keskitalvella ei juuri kukaan.

Tupaan on majoittunut kaksi saksalaista. Se ei yllätä, sillä useimmat talviretkeilijät tulevat ulkomailta. Se aiheuttaa lievää huolta kansallispuistoa ylläpitävässä Metsähallituksessa.

”Olosuhteisiin ei aina osata varautua. Saatetaan olla liikkeellä lenkkitossuissa tai eksyä heikoille jäille, kun ei tiedetä, missä maa vaihtuu jokeen”, Kolehmainen kertoo.

”Toivottavasti Luontoon.fi-sivuston informaatio tavoittaa matkailijat.”

Saksalaiskaksikko, Tino ja Helge,ovat kokeneita vaeltajia. He hakevat Oulangalta erämaan rauhaa, ja ovat tyytyväisiä; olen ensimmäinen ihminen viikkoon. Sitä vastoin maaston suhteellisen vaikeakulkuisuus, pakkanen ja lyhyt valoisa aika ovat yllättäneet Hautajärveltä lähteneen kaksikon. Aamulla he lähtevät seuraamaan jälkiäni Ristikallion lähtöpaikalle, mistä aikovat soittaa taksin Rukalle.

Miehet vetävät perässään ahkiota, mikä ei Oulangan maisemissa ole parhaimmillaan. Rinkka on parempi vaihtoehto, miehet sanovat.

Teen avannon Aventojoen jäähän, vieraat sulattavat veden lumesta, he eivät luota veden puhtauteen. Kämpässä ei poikkeuksellisesti ole kaasuliettä, vaan ruoka valmistetaan kamiinalla. Kenelläkään ei taida olla keitintä edes mukana.

Ensimmäinen Karhunkierroksen riippusilloista tulee vastaan Maaninkajoella. Kivenheiton päässä alavirran puolella on köngäs, joka on kuin pieni Kiutaköngäs punertavine kallioineen. Riippusiltoja on reittini varrella yhteensä viisi, muutama muu jää vielä sivuun.

Muutaman kilometrin taivalluksen jälkeen jyrkän rinteen alta kantautuva kohina paljastaa, että Taivalköngäs ja sen autiotupa ovat lähellä. Kämppä on tehty aikoinaan savotoiden tarpeisiin, mutta on ollut vaeltajien autiotupana jo yli puolivuosisataa.

Taivalkönkäällä Ristikallion haara yhtyy Hautajärveltä tulevaan, 10 kilometriä pitempään reittiin.

Päivämatkani ovat lyhyitä, mutta puidenteossa ja vedenhaussa on puuhaa kesää enemmän. Iso kämppä lämpenee hitaasti. Tilkitsen oven päällä olevan raon muovipussilla, ettei kireä pakkanen livahda tupaan.

Varusteissa pitää varautua koviin pakkasiin, sillä pakkanen voi paukkua 40 asteen kylmemmällä puolella. Niin kovat pakkaset ovat harvinaisia, mutta aivan kevyellä kantamuksella ei selviä, vaikka yöpyykin autiotuvissa ja käyttää nuotiopaikkoja ja kaasuliesiä. Oman rinkkani painoa lisää kameravarustus pitkine objektiiveineen ja jalustoineen.

Koskaan ei tiedä, mitä tulee vastaan. Maisemat ainakin ovat takuuvarmaa kuvattavaa.

Taivalköngäs on illan sinisessä hetkessä, tähtien ja kuun valossa, taianomainen.

Näky ei ole itsestään selvä, sillä 1950-luvulta lähtien Oulanka- ja erityisesti Kitkajoki haluttiin valjastaa sähköntuotantoon ja ”koskisotaa” käytiin vuosikymmenten ajan.

Myös kansallispuistosta väännettiin kättä pitkään ennen kuin se viimein perustettiin 21.12.1956, kuin joululahjaksi, josta on saatu nauttia jo yli 60 vuotta.

Silloin oltiin kaukonäköisiä: luonnonsuojelullisten arvojen lisäksi alueessa nähtiin matkailupotentiaalia. Ja se on toteutunut, sillä nykyisin kansallispuistossa vierailee vuosittain 200 000 matkailijaa.

Taivalkönkäällä on edessä vaelluksen pisin päivämatka: 18 kilometriä Ansakämpälle. Muuten taipaleeni ovat korkeintaan 10-kilometrisiä.

Taivalkönkään kolme haaraa ylitetään riippusiltoja pitkin. Ronsulammen kohdalla Oulankajoen jäällä näkyy saukon jälkiä. Hieman aiemmin käpytikka koputteli kuivaa apettaan männynkävyistä. Ihmisestä ei ole tuoreita merkkejä. Kesällä on toista. Jokirannat kukkivat keltaisena kulleroista.

Nyt matalalta paistavan auringon säteet kultaavat Kiutavaaran takana purjehtivat pilvet.

Leirintäalue uinuu lumen ympäröimänä talviunta.

Oulangan luontokeskuksen ovi sitä vastoin oli auki. Ravintola täytti vatsan ja informaatio lievitti tiedonjanoa.

Tänä talvena luontokeskus on suljettu tammikuun loppuun asti. Kesällä vietetään luontokeskuksen 30-vuotisjuhlia, joten rakennuksen peruskunnostus tulee sopivaan aikaan.

Ansakämpän jälkeen Oulankajoki jatkaa virtaamistaan kohti itää, Paanajärveä, mutta Karhunkierros kääntyy Kitkanniemen yli Kitkajoelle. Metsäinen taival on kuin satumetsä, pölysokerilla kuorrutettu.

Myös Karhunkierroksen nimi viittaa Paanajärveen. Nimi on perua ennen sotia seudun kyliä kiertäneestä samannimisestä maantiereitistä, joka kulki Paanajärven kautta takaisin Kuusamoon.

Kevättalvella luontokeskukselta voi lumikenkäillä, hiihtää ja jopa läskipyöräillä erämaareittiä pitkin Juumaan. Se eroaa Karhunkierroksesta Jussinkämpällä ja kiertää jyrkkäpiirteisen Kitkajokilaakson. Minä haluan nähdä Kitkan kaikki parhaat palat, joten pysyn Karhunkierroksella.

Kitkajoki on Oulankajoen suurin sivujoki, jolla on oma luonteensa: joki on kuin lähes yhtäjaksoista koskea tai nivaa, jossa vesi juoksee väliin nopeammin, väliin hitaammin.

Nyt Kitka työntää vettä jään päälle, rantapenkereen polku on jäänyt paikoin veden alle – on kavuttava jyrkällä rinteellä eteenpäin.

Koskikarat niiailevat jään reunalla, torailevat. Omasta pidetään kiinni.

Kiipeän Päähkänänkallion laelle Vennäänmutkan laavulta lähtevää merkittyä polkua. Huh, olipahan nousu, mutta se kannatti, sillä jyrkän kallion reunalta jokimaisema avautuu erityisen hienosti. Maisema on yksi Suomen kuvatuimpia.

Otsalamppu hyytyy hiljalleen olemattomaksi tuikuksi, jolla ei näe lukea kelloa saati karttaa. Varaparistotkin osoittautuvat tyhjiksi. Uskomatonta!

Löydän itseni Kallioportin alta. Syvässä kurussa lunta on selvästi ympäristöä enemmän. Harharetki on lyhyt ja reitti löytyy pian.

Kuu nousee Harrisuvannon takaa ja antaa valoa halonhakkuuseen. Yövyn suvannon laavussa. En tee reikää jäähän, vaan sulattelen ruokavedet lumesta. Veteen tarttuu reilu annos savun makua.

Aamulla hiljaisuus rikkoutuu. Laavun lähellä kulkeva polku on osa sekä Karhunkierrosta että sen pikkuveljeä, 12 km pituista Pientä Karhunkierrosta.

Juumasta alkava kierros on suosittu, sillä vierailee peräti 75 000 matkailijaa vuosittain. Kaikki eivät kulje koko kierrosta, mutta kovaksi tallaantunut polku kiertää nähtävyydeltä toiselle talvellakin. Valtaosa vastaantulijoista on ulkomailta ja huikkaa tervehdyksensä lontooksi. Joukossa on myös muutama suomalainen. He marssivat saappaissa, ilman lumikenkiä.

Jyrävä jyrisee komeasti ja kerää lisää paksuutta putousta peittävälle jääkannelle.

Suvannon rannalla sijaitsevalla Siilastuvalla tapaan pääkaupunkiseudulta kotoisin olevan nuorenparin, joka on ensimmäisellä talvivaelluksellaan. He aikovat kiertää Pienen Karhunkierroksen. Jätän pariskunnan virittämään tulia kenraali Siilasvuolle aikanaan Vienan hongista rakennetulle autiotuvalle ja jatkan viimeiset kilometrit Juumaan.

Rukalle olisi vielä reilut parikymmentä kilometriä, mutta vaellukseni päättyy Basecamp Oulangan parkkipaikalle. Matkailuyrityksen ikkunat loistavat kutsuvasti: autonmoottori saa tarvitsemaansa lämmitystä ja minä pullakahvit ennen kotimatkaa.