Kansan puistot

13.06.2018 13:41 | Raija Hentman

Monella helsinkiläisten suosimalla ulkoilukohteella on mielenkiintoinen historiallinen tausta. 1880-luvulta 1950-luvulle Helsinkiin perustettiin työväen tarpeisiin yksitoista kansanpuistoa, ja ne toimivat edelleen kaupunkilaisten henkireikinä. | Teksti ja kuvat Raija Hentman

Teollistuminen alkoi Suomessa muuta Eurooppaa myöhemmin, ja voimistui 1870-luvulta alkaen. Helsingissä työläisten asuinalueet kasvoivat kaupungin reunamille, sillä ”sivistyneistö” ja ”työläiset” eivät varallisuutensa ja elämäntapojensa puolesta sopineet samoille nurkille.

Kauniina kesäpäivänä väkeä saattoi olla tuhatkunta.

Asuinolot puutölleissä, vuokrakasarmeissa ja kerrostaloissa olivat usein ala-arvoiset, ja pienessä hellahuoneessa saattoi perheen lisäksi asua vielä alivuokralainen. Vesi- ja viemärijohdot rakennettiin työläiskaupunginosiin viimeiseksi, joten hygieniataso oli huono. Työpäivät olivat pitkiä ja vapaata oli vain sunnuntaisin.

”Parempi” väki pasteerasi keskustan puistoissa ja vetäytyi kesäksi huviloilleen; suurimpaan osaan saarista ja rannikon kutsuvista niemennokista ei muilla ollut asiaa. Piiat, rengit ja teollisuustyöläiset hakeutuivat ainoana vapaapäivänään viettämään aikaansa luonnon helmaan niihin harvoihin paikkoihin, joissa se oli mahdollista.

Työväestön olojen parantaminen oli 1800-luvulla paljolti sivistyneistön harjoittaman hyväntekeväisyyden varassa. Tällaisia hyväntekeväisyyden harjoittajia olivat myös eri kaupunkeihin kotipolton kieltämisen (vuonna 1865) jälkeen perustetut anniskeluyhtiöt.

Helsinkiin perustettiin vuonna 1871 Helsingin anniskeluyhtiö, jonka tarkoituksena oli ”harjoittaa väkijuomien vähittäismyyntiä sekä perustaa työväenluokan tarpeisiin tarkoitettuja ravitsemusliikkeitä... Yritys toimii yksinomaan kaupungin työväestön parhaaksi, niin siveellisessä kuin taloudellisessa mielessä, minkä johdosta yhtiön osakkaat eivät tavoittele yksityistä liikevoittoa”.

Samalla haluttiin kontrolloida väestön viinankäyttöä.

Korkeasaari oli 1800-luvulla Helsingin ainoita saaria, joita ei ollut vuokrattu yksityisille. Sen runsasvetisestä lähteestä noudettiin juomavettä ja saarella käytiin pesemässä pyykkiä. Krimin sodan tuoksinassa kenraalikuvernööri Berg otti saaren sotilaskäyttöön melkein kymmeneksi vuodeksi, mutta sinnikäs lobbaaminen palautti saaren kaikkien käyttöön vuonna 1864.

Höyrylaivaliikenne ja yrittäjän järjestämä ravintolatoiminta, karuselli, tanssilava, keilarata ja biljardi houkuttivat runsain määrin työväkeä rentoutumaan. Meno oli sen verran raisua, että järjestyksen pitoon tarvittiin poliiseja ja sotilaita.

Ravintoloitsija Nikolajeffin vuokrasopimuksen päätyttyä keväällä 1883 Helsingin anniskeluyhtiö tarttui tarjottuun tilaisuuteen, ja solmi vuokrasopimuksen Helsingin kaupungin kanssa. Korkeasaareen syntyi Helsingin ensimmäinen kansanpuisto Keski-Euroopan ja Ruotsin esikuvien mukaan.

Turun Ruissaloon oli jo 36 vuotta aiemmin perustettu kaikille kaupunkilaisille avoin puisto.

Korkeasaaren rakennussuunnitelmia ei ainakaan byrokratia tuolloin haitannut, sillä jo seuraavana vuonna edelleen toiminnassa oleva Ravintola Pukki avasi ovensa kävijöille. Ympäri saarta rakennettiin paviljonkeja, laitureita, nuotiosijoja, käymälä, uimahuone ja muita rakenteita, joita täydennettiin tulevina vuosina. Maastoon raivattiin kulkuteitä ja istutettiin kasveja, vaikka kallioiselle ja karulle saarelle multa olikin tuotava mantereelta.

Höyrylaivalaiturille purkautui suuria ihmisjoukkoja ja soutaen saapuneiden veneet kelluivat laitureiden kupeissa.

Puutarhasuunnitelmassa oli ehdotus myös muutamien eläin- ja lintulajien sijoittamisesta saarelle. Anniskeluyhtiön johtokunnan sihteeri valtuutettiin tutustumaan Tukholman ja Kööpenhaminan eläintarhoihin. Perusteellisten selvitysten jälkeen hanketta pidettiin erityisen merkityksellisenä kaupungin työväestölle, sillä eläintarhan katsottiin antavan muita vapaa-ajanviettopaikkoja enemmän ”ajattelemisen aihetta ja huomattavasti jalomuotoisempaa viihdytystä”.

Vääntöä oli tietenkin puolesta ja vastaan, mutta vuonna 1889 tehtiin päätös Korkeasaaren eläintarhan perustamisesta.

Mutta täyttä oli. Työväkeä muutti kaupunkiin lisää ja tarve vapaa-ajanviettopaikoille kasvoi. Helsingin kaupungin omistamanaan, mutta vuokralle annettuun Meilahden kartanoon kuuluvalla Fölisön saarella laidunsivat lehmät, ja 1800-luvun alkupuolella siellä oli valmistettu tiiliä muun muassa Nikolain kirkon rakennustyömaalle.

Vuokrasopimuksen loppupuolella Fölisötä tarjottiin huvilatonteiksi. Helsingin anniskeluyhtiön tekemä tarjous kuitenkin lopulta voitti, sillä lukuisan työväestön tarpeet katsottiin tärkeämmiksi kuin muutamien huvilanomistajien. Seurasaareen syntyi vuonna 1889 Helsingin toinen kansanpuisto.

Neljän vuoden aikana saarelle raivattiin tieverkosto, rakennettiin arkkitehti Mieritzin suunnittelema ravintolarakennus, metsänvartijan talo (nyt kahvilana), höyrylaivan odotussalirakennus (nykyisin Seurasaarisäätiön käytössä) ja lukuisia muita rakennuksia sekä silta vuonna 1892.

Muutamissa vanhoissa valokuvissa väkeä lekottelee rannoilla ja nuotioilla porisevat kahvipannut. Kansaa myös sivistettiin musiikkiesityksillä ja harrastettiin tervehenkistä urheilua. Kauniina kesäpäivänä väkeä saattoi olla tuhatkunta.

1910-luvulla Seurasaareen ryhdyttiin puuhaamaan ulkoilmamuseota, ja vuonna 1911 tehtiin päätös alueen luovuttamisesta saaren itäosasta ulkomuseota varten.

Helsingin anniskeluyhtiön toiminta päättyi kieltolakiin vuonna 1919 ja kansanpuistot siirtyivät Helsingin kaupungin hallintaan.

Ensimmäisen maailmansodan ja Suomen itsenäistymisen jälkeen Helsinkiin perustettiin 1920-luvulla useita kansanpuistoja. Mustikkamaan kansanpuisto helpotti ruuhkaa Korkeasaaressa ja Seurasaaressa.

Heti perustamista seuraavana vuonna 1921 Helsingin työväenyhdistys sai luvan rakentaa ravintolarakennuksen, joka nousi talkootyönä. Ravintola palvelee nykyisin Alia-nimisenä, ja sen lähellä sijaitsee Mustikkamaan kesäteatteri.

Seikkailupuisto, uimaranta, pelikentät, Syötävä puisto eli talkootyönä hoidettu hyötykasvipuutarha, vierasvenesatama, komeat silokalliot ja sillat Kalasatamaan ja Korkeasaareen ovat Mustikkamaan tätä päivää.

Mustasaari ja Hevossaari Seurasaaren ja Lauttasaaren välissä olivat arkkitehti Florentin Granholmin ja hänen perheensä kesänviettopaikkana viitisenkymmentä vuotta, kunnes kaupunki osti saaret vuonna 1926 ja perusti kansanpuiston seuraavana vuonna. Kauniissa päärakennuksessa ehti toimia salakapakkakin kieltolain aikaan ennen kuin saari vuokrattiin ja siellä alkoi seurakuntien järjestämä toiminta.

Kesäkeitaan rauha, rannan hiljentymispaikat, lampaat ja muut eläimet, hyvä uimaranta sekä kahvilan huikeat korvapuustit ja maittava lounas houkuttavat muitakin kuin lapsiperheitä.

Varsasaaresta muodostui seuraava kansanpuisto ja sinne annettiin ensimmäisenä lupa pystyttää telttoja sääsuojaksi. Tapa levisi myös Lauttasaaren Särkiniemeen ja Veijarivuorenniemeen vuonna 1929 perustettuun kansanpuistoon. Sitten telttoja korvattiin pahvista ja puukuitulevyistä kyhätyillä majoilla, jotka ensin piti aina purkaa syksyllä.

Sotatalvena 1940–41 majoja ei tarvinnut purkaa, kun miehet olivat rintamalla. Sodan jälkeen kesämajoille laadittiin tyyppipiirustukset, jotka eivät ole oleellisesti muuttuneet vuosikymmeniin. Vähävaraisten pikku mökkeröistä on muodostunut hintavia ja trendikkäitä kesänviettopaikkoja.

Pihlajasaaren kansanpuisto perustettiin samana vuonna kuin Lauttasaarenkin. Saaren vanhoista huviloista on säilynyt parhaiten Villa Hällebo, jossa sijaitsee ravintola. Pihlajasaaren hiekkarannat eivät ole luonnon synnyttämiä, vaan ne on puhallettu paikoilleen. Itäinen Pihlajasaari liitettiin kansanpuistoon 1950, kun Nobel-Standard oli luopunut siellä sijainneista öljysäiliöistään ja siirtynyt Sörnäisiin.

Öljysäiliöiden rapistuneiden muurien suojissa voi telttailla kesäisin perjantaista maanantaihin. Pihlajasaaren luontopolku kertoo monipuolisesti niin saaren historiasta kuin sen luonnosta.

Vanhempaa historian kerrostumaa edustavat Itäisen Pihlajasaaren tykkipatteri ja kaksi luolaa, jotka valmistuivat osaksi ensimmäisen maailmansodan aikaista meririntamaa vuonna 1916. Tykkipatterin eteläpuolella levittäytyy naturistien oma alue. Seurasaaren uimalassa on kaupungin toinen nakuranta.

Kivinokkaan oli muodostunut jo vuonna 1916 työväestön kesänviettopaikka, kun Brändö-yhtiö vuokrasi maapalan Sörnäisten työväenyhdistykselle. Ensimmäinen yhdistyksen 1901 löytämä paikka Vanhankaupunginlahden toisella puolella nimettiin Mölyläksi. Mölylän nimi juontui ”mölykööreistä”, jotka esittivät matalaa ja korkeaa kulttuuria yhdisteleviä laulunäytelmiä. Muutenkin erilaiset harraste- ja opintopiirit olivat kiinteä osa työväenyhdistysten toimintaa, joilla väkeä sivistettiin ja luotiin yhteishenkeä.

Seuraavaksi lahdelle asettui Raittiusyhdistys Koitto, joka vuokrasi Lammassaaren kesäsiirtolakseen vuonna 1904 ja myös viereinen Kuusiluoto päätyi työväen kesäsiirtolaksi.

Kivinokasta muodostettiin kansanpuisto 1931, kun maanomistus siirtyi Helsingin kaupungille. Nykyisin tämä satojen pikkuruisten kesämajojen niemi on suosittu ulkoilualue uimarantoineen, luontopolkuineen, kioskeineen ja tapahtumineen, ja sen säilyttämisen puolesta on käyty kiivasta keskustelua sanomalehtien palstoilla.

Laajasalon pohjoisosassa Tullisaaren eli Tuurholman historian merkittävin vaihe liittyy kauppaneuvos, konsuli Henrik Borgströmin (1779–1883) ja hänen sukunsa omistuskauteen. Borgströmin sosiaalinen nousu isättömästä puotipuksusta tehtailijaksi, liikemieheksi ja taidemesenaatiksi on huima tarina.

Tuurholmasta rakentui vuosien myötä upea puutarhojen ja huviloiden muodostama kokonaisuus.

Tuurholman peri Borgströmin vanhin tytär Lina. Naimaton Lina testamenttasi Tuurholman veljensä tyttärelle, joka taas testamenttasi perimänsä alueen Helsingin kaupungille ”avoimeksi virkistyspaikaksi”. Siitä tuli itse asiassa Helsingin kolmas kansanpuisto, jota ei kuitenkaan hallinnoinut Helsingin anniskeluyhtiö. Laajasalon pieni kansanpuisto sijaitsi muutaman vuoden uimarannan tietämillä.

1950-luvun viimeisinä vuosina kansanpuisto-nimitys katosi Helsingin kaupungin asiakirjoista ja ne muuttuivat ulkoilualueiksi. Mikään näistä entisistä kansanpuistoista ei ole menettänyt merkitystään ja viehätystään pääkaupungin luontokohteina. Toivottavasti päättäjien ymmärrys niiden merkityksestä on yhtä suuri kuin menneinä aikoina.