Kaijukan kylä

20.04.2018 12:45 | Sauli Herva

Raittijärvi on monelle Käsivarren kulkijalle tuttu nimi kartoista, mutta muuten tuiki tuntematon. Jyrki Kallio-Koski on tallentanut ”Kaijukan kylän” elämää 1970-luvulta lähtien. Mestariluonto­kuvaajan työn ansiosta kairankävijöillä on nyt hieno mahdollisuus kurkistaa pintaa syvemmälle Yliperän poronhoitokulttuuriin. Teksti Sauli Herva Kuvat Jyrki Kallio-Koski

Entisaikoina kylät eivät olleet kyliä rajoineen ja rakennuksineen samalla tavalla kuin asia nykyään yleensä ymmärretään. Porokylä ei ollut täsmällisesti määrätty alue, vaan pikemminkin joukko tavalla tai toisella toisilleen sukua olevia ihmisiä porokarjoineen, siis eräänlainen elinkeinoyhtymä ja perhekunta yhtä aikaa.

Kesätalot nousivat kesälaitumien tuntumaan Raittijärvelle.

Lisäksi porokylät olivat jatkuvassa muutoksen tilassa. Avioliittojen ja muiden suhdanteiden takia poromiehiä lähti kylistä toisiin kyliin liittyäkseen.

Aikoinaan porosaamelaiset olivat jutanneet pitkiä taipaleita Enontekiön eteläosien talvilaidunten ja Ruijan kesälaidunten välillä. Talvet oltiin oudassa ja kesät kalastettiin valtameren äärimmäisillä rannoilla.

Käytännössä liikkeellä oltiin koko ajan, paikoilleen pysähdyttiin muutamaksi viikoksi tai vain pariksi päiväksi kerrallaan. Paimentolaisten elämä soljui totuttuun vanhaan tapaan porotokkien laidunkierron määräämässä ikimuistoisessa rytmissä.

Tunturilaisten elämä alkoi mullistua perinpohjaisesti Norjan ja Venäjän välisen vuoden 1852 rajasulun seurauksena. Porosaamelaiseen elämään, asumistapaan ja elinkeinoon vaikuttava peruuttamaton muutos oli käynnistynyt.

Porokarjat eivät saaneet enää ylittää valtakuntien rajoja. Yliperän poronhoito joutui laidunalueiden niukkuuden vuoksi ahtaalle. Saamelaisia mahtikyliä Norjan, Ruotsin ja Suomen rajaseuduilta hakeutui uusille alueille.

Hettan, Maggan ja Nikodeemuksen porokarjojen lähdettyä Hammastuntureiden ja Saariselkien seutuville Ivalojoelle ja Sompioon jäi Enontekiön luoteis- ja pohjoisosiin eräänlainen tyhjiö, ja näin ollen elintilaa uusille yrittäjille.

Perimätiedon mukaan Könkämäenon Ruotsin puolelta Lainiovuomasta kotoisin oleva nuorukainen Aslak Juuso (1887–1969) siirtyi yksi vasa mukanaan Suomeen ja pääsi pororengiksi Labban vanhaan porokylään.

Pororengin palkka maksettiin tietysti poroina ja näin nuori, ahkera ja neuvokas Kaijukka-lempinimen saanut Aslak Juuso pystyi kasvattamaan omaa eloaan. Myöhemmin Kaijukka-äijästä kehittyi Yliperän patriarkka, todellinen Käsivarren pororuhtinas vailla vertaa.

Parhaimmillaan Kaijukka-äijällä kerrotaan olleen peräti yli 2 000 poron karja.

Vuotsosta kotoisin olevan vaimonsa Inka Hetan (1890–1986) ja uuden porokylän tulevan kantaäidin Aslak Juuso tapasi saamen kansalle monella tavoin tärkeillä kirkollisilla vuotuisjuhlilla, ehkä pääsiäisenä Kautokeinossa.

Myöhemmin 1950-luvun lopulla Aslak ja Inka Juuso olivat ensimmäiset porosaamelaiset vieraat Kekkosen isännöimillä linnanjuhlilla.

Aslakin ja Inkan kesäkodat sijaitsivat vanhojen porokylien puristuksessa, aluksi Ropinsalmella sitten Kilpisjärven Tsahkaljärvellä (Čáhkáljávri). Pian tienoot kävivät kuitenkin aloittelevalle ja kasvavalle porokylälle ahtaiksi.

Talvilaitumet sijaitsivat yhä 100 km päässä etelässä Kaaresuvannon seutuvilla, mutta kesäpaikkansa Aslak Juuso siirsi Termisjärvelle (Dierpmešjávri) ja alkoi vähitellen vallata itselleen entisiä Piennin porokylän laajoja laidunmaita ylätuntureilla.

Kaijukan kylä levittäytyi itään ja pohjoiseen. 1930-luvun alussa kesäpaikka muuttui Vartsalompoloon (Varčaluoppal) Rommavuomaan ja 1940-luvun lopulla nykyisille sijoilleen Raittijärvelle (Ávžžašjávri).

Vähitellen Kaijukan kesälaitumet olivat vakiintuneet Käsivarren pohjois- ja koillisosiin Labban ja Kovan vanhojen valtakylien alueiden itäpuoliselle alueelle.

Kaijukan miesten porotöistä sotien jälkeisellä ajalla kertoo Ylen Elävässä arkistossa katseltavissa oleva mainio Poazovassi – porolappalaiset -dokumentti.

Ainutlaatuista filmiä voi kernaasti suositella ainakin kaikille Perä-Lapin tuntureiden kulttuuriperinnöstä ja porolappalaisten historiasta kiinnostuneille.

Toinen asiasta kiinnostuneille suositeltava lähde on samoista vuosikymmenistä ja ihmisistä kertova tunnetun ­valokuvaaja Marja Vuorelaisen (1911–1990) Lapin kuvat -valokuvateos.

Kirjan kuvissa esiintyvät poikaset ovat tänä päivänä Raittijärven kylänvanhimpia poromiehiä.

Jyrki Kallio-Koski saapui hiihtovaellukselle Kilpisjärven ja Haltin maisemiin yhdessä erään kaverinsa kanssa farkut jalassa ensi kertaa vuonna 1975 toukokuussa.

Pojat olivat panneet Somasjärven (Somašjávri) kämpän oven sisäpuolelta säppiin, jottei tuuli sitä kolistelisi. Poromies Iisko Juuso (1950–1990) Raittijärveltä karautti yöllä pihaan ja ihmetteli, että kuka perhana se täällä ovia lukitsee.

Poikia ensi kosketus oikeaan poromieheen saattoi vähän pelottaakin.

Pian valokuvausta harrastanut nuorimies kuitenkin ystävystyi Yliperän poromiesten kanssa ja jo seuraavana keväänä Pitsusjärvellä (Bihšosjávri) kaijukkalaisista päästiin ottamaan ensimmäisiä kunnollisia valokuviakin.

Sen jälkeen Jyrki Kallio-koski on tehnyt vuosittain eri vuodenaikoina useita matkoja Käsivarteen, Raittijärvelle ja Yliperälle. Vähitellen keskinäinen luottamus lujittui ja kuvaajaan alettiin suhtautua osana arkista toimintaa.

Valokuvaava väärti on otettu luontevasti mukaan porotöihin. Yhteistä aikaa on vietetty myös niin kylässä, kalassa kuin riekonpyynnissäkin.

Nyt jo yli neljä vuosikymmentä kestänyt väärtiys on jalostunut sadoiksi mestarillisiksi aidoissa tilanteissa otetuiksi valokuviksi ja edelleen upeaksi valokuvanäyttelyksi sekä tänä talvena julkaistuksi ainutkertaiseksi tietokirjaksi.

Vielä 1940–50 luvuilla Yliperän poropaimentolaiset elivät lähes omavaraisesti luontaistaloudessa. Porokylät jutasivat kymmenien ajohärkien mittaisissa raidoissa kesä- ja talvilaidunten välillä, asuivat paimennusalueilla kodissa ja laavuissa, ja paimensivat poroja suksilla tai jalkaisin.

Esteaidat, taloustavarat, vaatteet ja melkein kaikki muukin tarpeellinen rakennettiin ja valmistettiin omin voimin ja taidoin. Seuraava suuri mullistus tunturilaisten elämässä oli kuitenkin jo ovella.

Kaijukka-äijä hankki moottorikelkan Yliperän poromiehistä ensimmäisenä vuonna 1962. Itse hän ei ”skiidoa” paimennusapuna juuri arvostanut ja piti sitä lähinnä hauskana leluna, mutta veti sillä nuorempia poromiehiä elon luo. Päivä hiihdettiin poroeloa paimentaen, kuten ennenkin, mutta illaksi päästiin kelkalla hiihtohinauksessa kotiin.

Moottorikelkat yleistyivät 1960-luvulla nopeasti ja jo seuraavalla vuosikymmenellä jokaisella poromiehellä piti olla oma kelkka. Kevättalvella 1964 kaijukkalaiset jutasivat viimeisen kerran Kaaresuvannosta Raittijärvelle.

Moottorikelkkojen vanavedessä seurasivat ensin mopot ja maastomoottoripyörät 1970-luvun lopulla ja sitten mönkijät 1980-luvulla kesäajan paimennustöitä helpottamaan.

Porotilalaki (1969) ja luontaistilalaki (1984) vaikuttivat radikaalisti poromiesperheiden asumisoloihin. Uusi ”talvikylä” rakennettiin Kaaresuvantoon koulun ja modernien palveluiden äärelle. Kesätalot nousivat kesälaitumien tuntumaan Raittijärvelle.

Raittijärveläiset ovat viimeisiä poropaimentolaisia Suomessa. Porokylän elämäntapa on kokenut suuren muutoksen, mutta kylä on yhä elinvoimainen ja katsoo luottavaisena tulevaisuuteen.

Kaijukan kylässä on jo hyvää vauhtia kasvamassa viides sukupolvi, joka osallistuu innolla vasanmerkitykseen ja muihin porotöihin.

Nykyään poromiehet liikkuvat moottorikelkoilla ja mönkijöillä laajalla alueella palkivaa eloa seuraillen ja tarvittaessa kääntävät tokan kulkusuuntaa. Kaksi miestä paimennusringistä on aina viikon kerrallaan tokan mukana kukin vuorollaan. Etäisyydet eivät ole enää ongelma, kuten ennen vanhaan jalan ja suksilla liikuttaessa.

Kesälaitumet ovat ylätunturissa Haltin suunnalla ja talvilaitumet Raittijärven seutuvilla.