Kadonneiden porojen jäljillä

02.12.2019 00:42 | Marinella Himari

“Pidä kiinni mistä pystyt, nyt mennään!”

Johan-Isak nousee seisomaan ja antaa moottorikelkalle kaasua. Minä yritän hädissäni pysyä kyydissä. Olen kietonut käteni miehen reiden ympärille ja joudun kirjaimellisesti roikkumaan hänessä, sillä muuten tippuisin ja varmasti uppoaisin ja hukkuisin pehmeään puuterilumeen. Sitä oli satanut yön aikana melkein kaksi metriä.

Kyllä nälkä porsaan kotiin ajaa — ja poron.

Toisin kuin kaikki aiemmin kokemani kelkkasafarit, tämä oli sataprosenttisen fyysinen suoritus: kaukana huviajelusta eli äärimmilleen raskasta, vieläpä joidenkin ihmisten oikeaa työtä. Myönnän, etten ollut osannut kuvitella poronhoidon olevan myös tällaista.

Sen sijaan, että olisimme lähteneet tavan talvituristeille järjestetylle reilun parin tunnin mittaiselle retkelle nauttimaan verkkaisesta kyydistä ja Pohjois-Norjan komeista vuonomaisemista, pääsimme tositoimiin Tromsø Arctic Reindeer Experiencen omistajan ja hänen renkinsä kanssa; lähdimme etsimään tuntureille karanneita poroja.

Kelkka möyri eteenpäin umpihangessa ja pöllytti pehmeää lunta yllemme. Vaikka pakkasta oli paljon, saatoin nähdä hikihelmien kimmeltävän kahden kuskimme kasvoilla. Näin syvissä kinoksissa ilman minkäänlaista hankikantoa ajaminen kävi työstä — ja pelkästä taidosta.

Ajoimme vuoroin ylös ja vuoroin alas, ajoimme vierestä ja ihan läheltä tunturin rinnettä, kävimme notkoissa ja montuissa, ja nousimme taas pian kohti huippuja. Pysähdyimme usein tähystämään karkureita, jotka olivat päättäneet pysyä visusti piilossa.

Vain Tromssan mahtipontisten vuonojen yllä puhaltava hyinen merituuli piti seuraa nelipäiselle seurueellemme.

Päivä alkoi kääntyä illaksi, ja sarvipäät olivat edelleen kateissa. Tuntui kuin lumi olisi niellyt kaiken, porot mukaan lukien. Olin lopen uupunut. Hauiksia pakotti ja vatsalihaksia kivisti, mutta Johan-Isak vain nauroi ja läimäytti minua olalle: “Hyvin se menee!”

Puolen tunnin päästä pysähdyimme laakealle tunturiylängölle. Kun Johan-Isak kiipesi seisomaan jään ja lumen kuoruttamalle kivelle ja kiikaroi horisonttiin, minä kiristin karvalakkia tiukemmalle.

“Kyllä ne täällä jossain ovat”, hän tuumi ääneen ja katsoi edessämme nousevaa tunturia.

“Ne ovat varmasti tuon takana, ajetaan sinne!”

En varmasti koskaan ollut möyrinyt niin syvässä lumessa. Emme olleet päässeet edellisestä pysähdyksestä pitkällekään, kun rinne jyrkkeni niin, että kelkka hyytyi ja käännähti kuin hidastetussa elokuvassa kyljelleen vajoten lumeen.

Minulle tilanne näyttäytyi epätoivoisena, mutta mies tiesi, mitä tehdä. Hanaa vaan ja vauhdista kyytiin! Puristin tällä kertaa käteni miehen yläruumiin ympärille.

“Vihdoin!” Pieni porotokka ilmestyi näköpiiriin.

Ne katselivat meitä kiinnostuneina ja tajusin pian, miksi: Johan-Isak oli kaivanut istuimen alta pussillisen jäkälää. Naurahdin. Kyllä nälkä porsaan kotiin ajaa — ja poron.