Joki kaamoksessa

30.11.2022 | Matti Mela

Muutamia kymmeniä miljoonia vuosia sitten tapahtui Inarin alueen kallioperässä suuria lohkoliikuntoja. Inarijärven alueelle muodostui hautavajoama ja sitä ympäröivät lohkot nousivat horsteina.

Tämä näkyy selvästi vielä nykyäänkin Ivalojoen virratessa korkeammilta erämaa-alueilta Inarijärveä ympäröivälle alangolle.

Kun putouskorkeus vähenee olemattomiin ja kalliovaarat väistyvät, joen juoksu hidastuu ja se alkaa mutkittelemaan eli meanderoimaan. Vesi kuluttaa ulkokaarteita ja kasaa sisäkaarteisiin hietikoita. Joen uoma muuttuu ja muodostuu jatkuvasti uusia ranta-alueita ja vanhoja joen uomia. Tulvat lannoittavat ja kastelevat rantametsiköt. Puoliarktisen pohjoisen joen rantaluonto saa eteläisiä piirteitä.

Kaamosaikaan joen jääpeitteen kehittyessä ja vahvistuessa, ulkokaarteisiin jää viimeiseksi

talvisulia. Joki saa pitävän jään nykyilmastossa usein vasta vuodenvaihteen jälkeen. Kevätpuolella Ivalojoki muuttuu kauttaaltaan kulkutieksi kelkoille, hiihtäjille, koiravaljakoille, poroille, jalankulkijoille.

Jäätynyttä jokea pitkin etenevä hiihtäjä voi paikoin käytännössä havaita joen meanderoinnista syntyneet hämmästyttävät kiemurat. Puolen tunnin sivakoimisen jälkeen ollaan edelleen melkein lähtöpisteen kohdalla, vain kapean kannaksen erottamana.

Syksyllä Ivalojoen vesistössä kuteneet taimenet ja siiat ovat kaamoksen aikaan palaamassa laihtuneina kohti Inarijärven selkiä toipumaan ja lihomaan seuraavaa kutua varten.

Rannoilla viettävät talvilepoa maisemaa hallitsevat koivut, haavat ja muut lehtipuut. Siperiasta vasta pari tuhatta vuotta sitten levinneet kynttiläkuuset kohoavat harvakseltaan eksoottisina pylväinä matalan koivikon seasta. On vaikea uskoa, että puolen vuoden kuluttua rannat peittää melkein viidakkomainen lehto, eksoottinen sekin.