Järviylänkö yllättää uintiretkeilijän

28.05.2025 | Päivi Pälvimäki

Uinti avaa retkeilyyn uusia näkökulmia. Pohjan-Kiskon järviylänkö on yksi suosikkikohteistani. Löysin alueen, kun etsin erämaisia kohteita eteläisestä Suomesta uintiretkiäni varten. Ihastuin järviylängön vaihtelevaan luontoon, mutta löysin sieltä myös jotain muuta, mikä saa minut palaamaan sinne yhä uudestaan.

Moni virkistäytyy retkensä aikana uimalla luonnonvesissä, mutta uimalla voi myös retkeillä. Minulle uintiretkeily merkitsee tapaa olla, liikkua ja seikkailla luonnossa. Se tarjoaa ainutlaatuisen, moniperspektiivisen katseen maisemaan.

Näen uidessani veden alle, vedenrajaan ja rannoille. Voin havaita ilmiöitä ja löytää asioita, jotka muuten helposti ohittaisin tai joita en muuten voisi edes tavoittaa.

Pohjan-Kiskon järviylängön järville ja metsiin pääsee parhaiten vesitse, kävellen ja pyörällä. Retkeilijöille ei ole tarjolla reittejä, ja monet alueen tiet ovat eri syistä puomeilla suljettuja. Rauha onkin tärkeä säilyttää, koska järviylängöllä on harvinaisia kalkkikallioita ja pähkinälehtoja sekä suojelualueilla elää uhanalaista lajistoa kuten mustakurkku-uikku, vesikasvi raani ja maakotiloita.

Aloitan retkeni Raaseporin Antskogin eli Anskun kylän uimarannalta. Uimarannan vieressä sijaitsee sulku, jonka rakennusvuosi 1824 on hakattu viereiseen kallioon. Korkea kuusi kaartuu ruosteisen sulun läpi virtaavan veden päälle. Näkymä on pysäyttävä, kuin pala japanilaista puutarhaa. Aloitan uinnin ensimmäisessä järvessä, Seljänalasessa, lähes zeniläisessä mielentilassa.

Vesi on lämmintä ja kirkasta, mutta pohja katoaa nopeasti, sillä yksi järven yli 20 metriä syvistä kohdista sijaitsee lähellä uimarantaa.

Uin kesämökkien ohi, mutta onneksi moottorisahojen äänten sijaan kuulen kuuik-kukuuik-kukuuik ja roaur-roaur.

Kilometrin uinnin jälkeen mökit loppuvat ja näen kaakkoisrannalla komean metsäisen selänteen. Nimi on todella kuvaava. Järvi todellakin sijaitsee harjuselänteen alla.

Lönnhammarinharju on osa toista Salpausselkää ja vedenjakaja. Myöhemmillä retkilläni tutustun harjuun lähemmin ja joka kerta toivon, että metsätalousmaaksi merkitty harju säilyisi puustoisena. Kalju harju tuhoaisi hienon järvimaiseman.

Määrjärven erottaa Seljänalasesta kapea kannas, mutta uidessani lähemmäksi näen, että kannaksen halki virtaa vesi! Ilmakuvassa näytti kohdassa olevan metsää, ja olin valmistautunut kävelemään, mutta nyt voinkin uida suoraan toiseen järveen.

Väistelen isoja vedenalaisia kiviä, tunnen pienen vastavirran ja huomaan pohjalla on tukkeja. Vesiväylä onkin kaivettu kanava eikä luonnontilainen joki. Kanavan toisessa päässä on porttimainen betonirakennelma. Uin sen läpi ja arvelen, että siinä on varmaan ollut sulku.

Kahden ja puolen kilometrin uinnin jälkeen pidä tauon Määrjärven rannassa. Otan uimarinpoijusta pyyhkeen, vaatteet ja kengät ja vaihdan kuivaa ylle. 

Eväiden syönnin jälkeen kävelen polkua ja metsätietä pitkin kohti karttaan merkittyä luonnonsuojelualuetta. Tuntuu hyvältä kävellä. Hieman viilennyt kroppani lämpenee nopeasti auringonpaisteessa.

Uin yleensä ilman märkäpukua, niin kuin tälläkin retkellä. Märkäpuvussa ärsyynnyn tunteesta, että olen laineilla kevyesti kelluva korkki. Uidessa haluan tuntea veden ja tuulen ihollani.

                              

Kylmät väreet kulkevat pitkin käsivarsiani. En palele, vaan edessäni on jotain, mitä en odottanut näkeväni.

Niityillä on ladottuja kiviaitoja. Kallioiden vieressä on kookkaita terävistä, erikokoisista lohkareista koostuvia suuria kivikasoja. Siellä täällä on vedellä täyttyneitä kaivettuja kuiluja. Niitä on ainakin kuusi.

Katson karttaa uudelleen, ja jep – siinähän lukee Malmberg. En ollut kiinnittänyt nimeen huomiota. Olen lukenut ruukkihistoriasta, mutta tästä paikasta ei ollut tullut tietoa vastaan.

Harpon jäkälien ja sammalien peittämien jätekivikasojen lomassa ja katson niitylle, jonne voin kuvitella karjaa laiduntamaan. Kävelen pitkin kallioita ja kierrän kurkistamassa kaivoskuiluihin.

Paikka on kaunis, ehkä se on ollut sitä rujosti aiemminkin, mutta ainakin se on ollut raskaan työnteon mesta. Arvioin, että kaivosalue on vanhempi kuin mitä uimarannan viereisen sulun vuosiluku antaisi olettaa.

Museoviraston mukaan ensimmäinen maininta “Malmbergetistä” löytyy vuodelta 1630. Paikasta louhittiin rautamalmia vuoteen 1866 saakka, parhaimmillaan 800 tonnia vuodessa. Todennäköisesti se oli toiseksi huomattavin rautamalmiesiintymä Suomessa.

Retken jälkeen perehdyn Malmbergetin historiaan lähes intohimoisesti. Vähän tutkittu rautakaivoksen alue on nyt muinaisjäännös. Vaikeahkon saavutettavuuden, helposti vahingoittuvan kasvillisuuden ja uhanalaisten lajien suojelun vuoksi paikasta ei ole tehty vierailukohdetta.

Melkein salapoliisimaisen työn jälkeen löydän rautakaivoksen alueesta piirretyn kartan ja alueen hoitosuunnitelman, jotka on tehty lähes kolmenkymmentä vuotta sitten. Malmberg kiehtoo minua, ja vierailen siellä myöhemmin uinti- ja sup-retkikavereideni kanssa, kun teemme tällä samalla reitillä yönyliretkiä.                      

Olin kartalta bongannut Määrjärven Salmennokasta kiinnostavan kalliojyrkänteen, Hiilenkallion. Uin seuraavaksi sinne kolmen saaren ja mantereen välistä kolmisen kilometriä.

Nautin erämaisesta tunnelmasta, mökkejä ei ole missään eikä myöskään veneilijöitä. Järvi on tyyni ja yksin minun! Pysähdyn puolessavälissä Karvaholman saaren rantaan juomaan.

Rantautumispaikka Hiilenkalliolle pitää etsiä uiden, kartasta sitä ei pysty päättelemään. Siispä äkkiä takaisin veteen. Alkaa olla nälkä ja energian vähetessä tulee nopeammin viileä olo. Potkin enemmän, uin vauhdikkaammin, ja lämpö palaa lihaksiini.

Uin pienen niemen ympäri ja löydän matalaan poukamaan, jossa pääsen ylös vedestä. Puen lämpimät vaatteet ylle, otan mukaani retkikeittimen ja ruokatarvikkeet ja kipuan jyrkän rinteen ylös. En heti malta laittaa ruokaa, sillä näköala kallion laelta on huikea.

Ihastelen upeita keloja ja moneen suuntaan avautuvaa maisemaa järven selälle, saariin ja kauempana siintävään rikkoutumattomaan metsään. Vaikea uskoa, että olen eteläisessä Suomessa.

Näkymä Hiilenkalliolta on kuin jokin Järvi-Suomen kansallismaisemista. “Tämähän on kuin mini-Koli", huudahtaa uintikaverini, kun yövymme Hiilenkalliolla juhannuksen uintiretkellä. Niinpä!

Uin Hiilenkallion rantaviivaa pitkin. Täältä on löydetty jälkiä, jotka voivat olla peräisin kalliomaalauksesta. Uin kalliosyvennykseen ja erotan juuri ja juuri hennosti punertavia kohtia.

Väri on ehkä sittenkin luontaista perää. Jälkiä ei ole varmistettu maalauksiksi, luen myöhemmin. Uin yli kolmekymmentä metriä syvän Rahnolanselän poikki lahden pohjukkaan, josta kävelen polkuja ja metsätietä pitkin Mannilammille.

Ehjä, metsäinen näkymä Hiilenkalliolta saa selityksensä, kun huomaan kartalta, että Mannilammista länteen sijaitsee Foudinlammen luonnonsuojelualue.

Lammen ranta on heinäinen ja pehmeä. Se upottaa hieman, kun laskeudun veteen. Vesi on aikaisempaa tummempaa, ja tunnelma on kuin pohjoisella erämaalammella. Pikkiriikkisen saaren jälkeen näen kallioilla ihmisten jälkiä, mitä en lopulta ihmettele, sillä lampi on mitä mainioin retkipaikka.

                                  

Retken viimeisessä järvessä Simijärvessä uidessani koen vihdoin uudelleen uppoutuvani syvemmälle veteen, joka on kirkkainta tähän mennessä. Tunnen samaan aikaan painavaa rentoutta ja lentävää painottomuutta.

Retken alkupuolen löytö ja huikea maisema veivät täysin huomioni, ja alun zeniläinen olo, jota oikeasti kutsun flowtilaksi, tulee takaisin vasta nyt.

Hengitän vasemmalta puolen ja niemennokat kallioineen ja mäntyineen vain vilahtavat ohi. Hengitän oikealta puolelta ja näen vain vettä sekä joutsenen valkoisena täplänä kaukana horisontissa.

 Aika, paikka ja uiminen ovat yhtä. On vain vesi ja liike.