Ilma ja puolukka

23.05.2024 | Anne Rautiainen

Nykyisten jokaisenoikeuksien juuret ovat syvällä suomalaisessa puolukkametsässä.

Myöhäisellä keskiajalla, 1200-luvun lopussa suomalaisia oli vain kourallinen, 50 000–80 000. Asutus keskittyi rannoille ja jokien varsille, sillä vesistöt helpottivat liikkumista.

Talot muodostivat kyliä, ja kylien ympärillä oleva viljelysmaa, metsät ja vedet olivat yhteisiä. Riistaa käytiin pyytämässä talviaikaan erällä eli kauempana erämaissa.

Luonnossa ei voinut selviytyä ilman luonnossa elämisen ja liikkumisen taitoja.

Koska maat olivat yhteisiä, niissä marjastettiin, sienestettiin, pyydettiin riistaa, kaadettiin puita ja kaskettiin vapaasti.

Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Tuttu sanonta kertoo kaskiviljelyn ajasta. Niin kauan kuin kaskimaalla kasvoi ahomansikkaa, se kuului kaskeajalleen. Kun mustikka alkoi peittää metsänpohjaa, maa vapautui takaisin muidenkin käyttöön.

Yli puolet suomalaisista aikuisista kerää edelleen metsämarjoja.

Suurin osa Suomen maa-alasta oli omistusoikeuden ulkopuolella aina vuonna 1757 alkaneeseen isojakoon asti.

Isojaossa viljelymaa, metsät ja rannat jaettiin valtion ja maata ennestään omistavien talollisten kesken. Muodostui yhteiskunta, jossa oli maata omistavia talollisia, maata vuokraavia torppareita ja tilattomia.

Maanomistus oli keskeinen vaurauden lähde ja valtasuhteiden määrittelijä. Omistaja sai päättää luonnontuotteiden käytöstä ja hyödyntää niitä.


1800-luvun lopulle tultaessa puolukasta oli tullut vientituote. Se säilyi hyvin ja sitä vietiin tynnyreissä murskattuna Eurooppaan. Samalla marjanjalostusteollisuus käynnistyi myös omassa maassa. Puolukalle tuli siis rahallinen arvo ja markkinat.

Erityisesti maattoman väestön asema ja toimeentulo oli epävakaata. Maattomat työskentelivät renkeinä ja piikoina taloissa ja saivat siitä hyvästä ravinnon ja katon päänsä päälle. Marjojen keruu oli erityisesti lasten, naisten ja vanhusten työtä. Heidän, jotka eivät kyenneet marja-aikaan raskaisiin sadonkorjuutöihin.

Puolukalla oli yhteiskunnallisesti tärkeä tehtävä. Sitä keräämällä ja myymällä tilattomillakin oli mahdollisuus tienata rahaa.

Isojaon jälkeen oli tavallaan selvää, että marjastus sai jatkua metsissä kaikille vapaana puuhana. Toisaalta marjastusta haluttiin myös rajata vain talon omalle väelle ja omille tutuille. Tilanne oli samaan aikaan selvä ja epäselvä.

Kun rikoslakia uudistettiin 1880-luvun lopussa, nähtiin tarve säätää myös marjankeruusta.

Keskustelu kävi kiivaana. Saako marjoja kerätä kuka vain ja mistä vain vai voiko maanomistaja kieltää keräämisen mailtaan?  

Kiista päättyi siihen, että marjojen keruu säädettiin kaikille kuuluvaksi mahdollisuudeksi, maanomistuksesta riippumatta.
 

Kului vuosia. Uusi rikoslaki oli ollut voimassa jo noin 25 vuotta ja sen sisältö selvä, mutta yleinen keskustelu marjojen keruun oikeudesta ei muuttunut.

Lehdissä ihmisiä kehotettiin keräämään marjoja muun muassa rohdoksiksi, lisäkkeiksi ja hilloiksi. Saman lehden toisella aukeamalla maanomistajat julkaisivat ilmoituksia, että juuri heidän maallaan ei saa kerätä kukaan muu kuin maanomistaja itse.

Tällaisessa ilmapiirissä elettiin vuonna 1914, kun Ilma Lindgren souteli ystäviensä kanssa Saimaalla. Ystävykset rantautuivat päivän aikana useampaan saareen keräämään puolukoita.

Erään saaren rannassa he piilottivat saalissäkkinsä risukkoon ja lähtivät etsimään taloa, josta saisi kahvia.

Sillä välin maanomistaja ja hänen veljensä löysivät marjasäkin ja takavarikoivat sen itselleen. He pitivät säkkiä maanomistajalle kuuluvana. Ilma kertoi, että puolukat olivat peräisin useammasta saaresta ja että heillä oli oikeus kerätä niitä, mutta isäntä ei antanut marjoja takaisin.

Ilma koki tulleensa väärin kohdelluksi ja syytti maanomistajaa marjojen ryöväämisestä. Ensin käräjä- ja sitten hovioikeus olivat maanomistajan kanssa samaa mieltä – miehillä oli maanomistajina oikeus takavarikoida puolukat.

Vasta vuonna 1920 korkein oikeus totesi, että puolukoita sai kerätä maanomistajasta riippumatta ja että kerätyt marjat kuuluivat Ilma Lindgrenille. Näin oli oikeusteitse osoitettu, että marjojen keruuseen ei tarvinnut maanomistajan lupaa.

Jokaisen mahdollisuutta kerätä marjoja alettiin kutsua jokamiehenoikeudeksi vasta 1930-luvulla.

Jokamies tarkoitti tuolloin ylipäänsä jotakuta, tarkemmin määrittelemätöntä henkilöä. Sanalla ei ollut sukupuolimerkitystä, sillä samoihin aikoihin kokattiin jokamiehen keittokirjan resepteillä, luettiin jokamiehen lehteä ja neulottiin jokamiehen käsityöohjeiden avulla.

Jokamiehenoikeuden käytön määrään ja luonteeseen vaikutti paljon ihmisten kasvanut vapaa-aika. Jotta ehti pidemmille luontoretkille, tarvittiin vapaapäiviä. Vuonna 1922 vuosiloma oli seitsemän päivää. 1965 lauantaityöt loppuivat ja 1973 vuosiloma piteni neljään viikkoon.

Vapaa-ajan lisäksi marjojen keruuta mullisti sokeri. Sen saatavuus lisääntyi kovasti sotien jälkeen. Sokerin avulla pystyttiin säilömään marjoja paremmin. Myöhemmin 1960- ja 1970-luvuilla marjojen käyttötapoja mullistivat koteihin hankitut jääkaapit ja pakastimet.

Hiljalleen lähes kaikista -mies ja -emäntä -loppuista titteleistä on luovuttu. Syksyllä 2023 Metsähallitus alkoi käyttää jokamiehenoikeudesta nimitystä jokaisenoikeus – termi lähti välittömästi vakiintumaan mediassa ja järjestöissä.
 

Mutta mistä puhumme, kun puhumme jokaisenoikeudesta?

Jokaisenoikeus tarkoittaa mahdollisuutta olla ja liikkua luonnossa haittaa aiheuttamatta ja kerätä muun muassa marjoja ja sieniä.

Oikeus on elänyt ja muovautunut yhdessä maanomistuksen kehittymisen ja vapaa-ajan lisääntymisen kanssa käytännössä viimeisten 100 vuoden aikana sellaiseksi kuin me sen tunnemme. Keskeistä on, että toiminta ei aiheuta haittaa maaomistajalle tai luonnolle.

Jos jokaisenoikeuksilla olisi juhlapäivä, se voisi olla Ilman nimipäivä.

Ilma, Ilmi ja Ilmatar viettävät nimipäiväänsä 26. elokuuta, parhaaseen puolukka-aikaan. Kyse on lain suomasta mahdollisuudesta, mutta myös suomalaisten ikiaikaisista tiedoista, taidoista ja halusta liikkua ja olla ulkona.


Luitko jo nämä jutut?