Heinäkuun lumilla

31.05.2023 | Jouni Laaksonen

Viime kesän perhevaelluksella suuntasimme Norjaan, Kalottireitin eteläiseen lähtöpisteeseen. Napurimaamme osaa yllättää. Ei ainoastaan maisemillaan, vaan myös säällään

Sade piiskaa ja pilvet matavat vihreänharmaata tunturinkuvetta pitkin. Edessäni aukeaa laaja lumikenttä. Meidän on tarkoitus lähteä lasten kanssa viikon vaellukselle Sulitjelmaisenin ympäri, mutta nyt alkaa arveluttaa. Minkähänlainen Storelvvatnan-järveen laskevan joen vedenkorkeus on?

Otamme hieman aikalisää. Muu perhe jää Ny-Sulitjelman tunturituvan ympäristöön viettämään aamupäivää ja minä lähden tutkimaan joen kahlaustilanteen. Kun reitti vie ylemmäs, lumilaikkujen määrä ja laajuus sen kuin kasvavat. Storelvvatnan on osittain jäässä.

Joki ei kuitenkaan tulvi pahoin, vaan selviän siitä kuivin kumisaappain yli. Sen puolesta vaelluksellemme ei ole estettä.

On heinäkuun puoliväli. Olimme toki tutkineet ennen matkaa Norjan lumensyvyystietoja osoitteessa senorge.no. Lumensyvyys oli sääpalvelun mukaan heinäkuun alussa metri, josta se oli nyt kahdessa viikossa vajonnut puoleen.

Lounastauolla teltta oli tarpeen tuulen- ja sateensuojaksi.

Tätä oli suomalaisen vaikea ymmärtää. Olemme Luoston leveysasteella ja suunnittelemamme reitti kulkisi suunnilleen Sokostin ja Taivaskeron korkeuslukemissa, joten metri lunta heleimmän keskikesän aikaan?

No, maastossa ei toki ollut kauttaaltaan puolen metrin lumipatjaa, mutta lunta oli silti hämmästyttävän runsaasti. Toisaalta keskikesä näkyi tunturikasvillisuudessa. Paljolti maisema oli karun kivistä ja kasvitonta, mutta paikoin polun varressa kukkivat jääleinikit, lapinvuokot, valkokämmekät, punakot, ruusujuuret, lapinorvokit ja sammalvarpiot.

Lumesta ja joesta selviäisimme, mutta kun lämpötila oli +5°C ja sateen oli ennustettu jatkuvan useita päiviä, otimme pitemmän aikalisän. Vesisade, tuuli ja alhainen lämpötila on hankala yhdistelmä kahdeksanvuotiaalle Vienallemme. Hänelle tulee herkästi kylmä, kun sadetakin alle ei pysty pukemaan yhtä paksuja eristeitä kuin talvikeleillä. Päätimme lähteä hetkeksi päiväretkeilemään alavammille maille.

Kun matkustaa autolla lasten kanssa, ei voi välttyä kuulemasta takapenkiltä ”Mulla ei oo mitään tekemistä!” Erilaiset matkan aikana pelattavat pelit ovat yksi viihtymiskeino. Yksi vaihtoehto on autonvärikisa, jossa kukin valitsee värin ja sitten lasketaan vastaantulevia autoja.

Koetimme soveltaa Norjassa samaa ideaa vesiputouksiin. Kuka näkisi ensimmäisenä kymmenen putousta? Idea oli huono. Seuraavan tienmutkan jälkeen näkyi kerralla toistakymmentä vesiputousta. 

Kun ajoimme Sulitjelmasta meren rannalle päin, Hellarmovatniin laskeva massiivinen vesiputous näkyi tielle asti ja päätimme käydä katsomassa sitä lähempää. Vesiputoukselle ei ollut viitoitusta, saati polkua. Suomessa tämä satojen metrien korkuinen tunturinkuvetta valkoisena ryöppyävä köngäs olisi kautta valtakunnan tunnettu nähtävyys.

Kulutimme pari päivää retkeillen meren rannoilla. Katselimme vuononpohjukoita ja Langsandenin pitkää hiekkarantaa tarkoin silmin, vaikkakaan emme löytäneet mullistavan komeita simpukankuoria. Merimaisemat olivat kauniita, mutta sateentihku veti väriskaalan harmaaksi.

Palasimme Ny-Sulitjelma fjellstualle kolme päivää ensi käynnin jälkeen. Olimme reivanneet vaellussuunnitelmaamme lyhyemmäksi, mutta muutaman päivän vaellus oli silti tarkoitus tehdä. Edelleen sää oli pilvinen, mutta jatkuva sade oli muuttunut kuurottaiseksi.

Lähdimme seuraamaan kiviin maalattuja punaisia T-merkkejä kohti Sorjushyttaa. Matkaa oli yksitoista kilometriä, nousua neljäsataa metriä ja sitten parisataa metriä laskeutumista. Päivästä tulisi lapsille varsin rankka, mutta tiesimme heidän jaksavan. Silti herkkupussille olisi varmasti käyttöä.

Lämpötila oli edelleen alle kymmenessä asteessa, mutta 15-vuotias esikoisemme Unna on melkoinen lämpökone. Hän riisui ylämäessä pian takin ja katkaisi retkihuosunsakin shortseiksi. Viena sen sijaan piti pipot, hanskat ja fleecet tiukasti yllään. Päivän mittaan tuli monta sadekuuroa, joten sadetakkeja ja -housuja sai pukea ja riisua useaan otteeseen.

Lounastauolla teltta oli tarpeen tuulen- ja sateensuojaksi. Vaikka lapset pukivat runsaasti taukovaatetta, kylmä ajoi nopeasti liikkeelle. Onneksi ylämäki lämmitti taas pian.

Mutta Sorjushytta oli erityisen viehättävä.

Lumikentät olivat laajimmillaan satojen metrien pituisia. Polku kulki niiden yli eikä kiertää voinut. Lumi ei kuitenkaan ollut upottavaa eikä myöskään jäisen kovaa, vaan sen päällä oli aivan hyvä kävellä. Tarkkana sai silti olla, että astui varmat jalansijat.

Parissa sopivan loivassa ja lyhyessä lumimäessä laskimme riemukkaasti peppumäkeä, mutta jyrkemmissä ja pitemmissä rinteissä oli pidettävä huoli, että ei liukastu ja liu'u holtittomasti alla odottavaan kivikkoon.

Paljon keskityimme pitämään huolta siitä, että lapsilla on kaikki hyvin, mutta jylhät maisemat ja monipuolisina kukkuvat tunturikasvit ilahduttivat jatkuvasti.

Pitkän päivän päätteeksi saavuimme Sorjushyttan tuvalle. Olin vuosien jahkailun jälkeen lopultakin hankkinut Den Norske Turisforeningin standardiavaimen, jonka Suomen Ladun jäsenet saavat jäsenalennuksella. Mukava oli avata lukko ovesta ja päästä laittamaan kamiinaan tuli.

Komeita ovat norjalaisten tuvat. Perusasiat ovat samoja kuin kotoisilla autiotuvilla: kamiina ja puuvajassa polttopuita, juomavesisanko ja vesipaikka, huussi, nukkumapaikat. Mutta Sorjushytta oli erityisen viehättävä. Keittiö posliiniastiastoineen oli enemmän suomalaisen vuokramökin tapainen kuin autiotuvan näköinen ja tuvassa oli peräti olohuone sohvineen ja kirjahyllyineen.

Seuraavana päivänä Sorjushytta tuntui vielä enemmän paratiisilta. Pilviverho rakoili ja saimme nauttia sinisestä taivaasta. Tupa seisoo Bajep Sårjåsjávrren rannassa noin 800 metrin korkeudella ja molemmin puolin tunturit kohoavat jyrkkinä 600–800 metriä ylemmäs. Vietimme huikean päivän vuoristomaisemissa tehden lähiretkiä tuvan ympäristöön.

Retkien lisäksi lapset nauttivat omilla tavoillaan. Unnalle tuvan sohva ja kirjahylly olivat taivas. Norjankieliset kirjat eivät tarjonneet luettavaa, mutta niiden lisäksi hyllyssä oli englannnkielinen romaani sekä norjankielisiä Aku Ankan taskukirjoja.

Viena puolestaan viihtyi ulkona. Kun tänään ei satanut, hän saattoi pitää untuvatakkia. Sen ansiosta ei ollut kylmä, joten leikit käynnistyivät heti.

Olimme kuulleet tapaamiltamme vaeltajilta, että seuraavalla päiväetapilla Kalottireittiä pitkin olisi hankala kahlaus sekä parikin jyrkkää viistoa lumikenttää, jotka laskivat suoraan järveen. Päätimme, että sellaisia seikkailuja emme tällä kertaa lasten kanssa halua, joten Sorjushyttalta palasimme samoja jälkiä takaisin.

Saimme kävellä sateetta, mutta tuuli oli kylmä ja navakka, jonka takia teltta oli jälleen välttämätön suoja lounastauolla. Tuttu etappi näytti nyt uusia kasvoja, kun pilvien raoista pilkisti välillä sinistä. Menomatkalla emme olleet nähneet Sultjelmaisenin ja Blåmannsisenin jäätiköistä vilaustakaan, mutta nyt pilvet seilasivat korkeammalla ja näimme ikijäät.

Vaikka vaellus typistyi alkuperäisestä, olimme tyytyväisiä. Totta kai sade ja ajoittainen vilukin kuuluvat vaellukseen. Niistä selviäminen on oma voimaannuttava kokemuksensa siinä, missä sopivalla tasolla pysyttelevä fyysinen rasitus sekä mieleenjäävät maisemat. Mutta emme halua tuottaa lapsillemme kurjia vaelluskokemuksia, vaan pitää retkeilyn kivan puolella.

Jatkoimme autoretkeilyä Norjan rannikkoa pohjoiseen. Ajelimme kiemuraisia teitä ja teimme päiväretkiä niin tuntureille kuin merenrannalle. Aivan erityisen hieno oli Lyngstuva Lyngenin niemimaan pohjoisimmassa kärjessä.

Lyngstuvan retkipäivälle sattui ainoa kokonaan aurinkoinen päivä parin viikon Ruotsin ja Norjan turneellamme. Kultarikot, ruusujuuret ja merikohokit kukkivat, rannasta löytyi koreita kotiloita ja näköalat meren yli vuoristoisille saarille olivat häikäiseviä.

3,5 kilometrin patikoinnin jälkeen saavuimme itse Lyngstuvan majakalle. Vanha majakanvartijan maja toimii sympaattisena autiotupana. Sää oli kuitenkin kesäisen upea, joten emme menneet kämpän hämärään vaan laskeuduimme alas kivikkoiselle rannalle keittelemään lounasta retkikeittimellä. Rannalla näkyi paljon laivojen jäänteitä.

Haaksirikot ovat yksi osa Lyngstuvan historiaa. Mielenkiintoista oli lukea tietotaulusta, että vuonna 1326 Norjan ja Novgorodin välille solmitussa rauhansopimuksessa Lyngstuva oli yksi rajapisteistä. Itäpuolta verotti Novgorod, länsipuolta Norja. Vielä vanhempia kerrostumia edustivat kuopat, joissa   saamelaiset rautakaudella sulattivat metsästämiensä hylkeiden ja valaiden traanista öljyä.