Eräretkeilyn ykkönen

20.04.2018 13:10 | Jouni Laaksonen

Saariselkä on suomalaisen erävaeltamisen kehto ja mekka. | Teksti ja kuvat Jouni Laaksonen

Vuonna 2017 Saariselkä kuuluu Urho Kekkosen kansallispuistoon, joka on lajissaan Suomen kolmanneksi suosituin. Edellä ovat Pallas-Yllästunturin sekä niukasti myös Nuuksion kansallispuisto. 300 000 kävijää vuodessa on huikea määrä.

Saariselkä ei tänä päivänä ole yksiselitteisen eksakti paikka.

Saariselkää voidaan peräti kutsua Suomen suosituimmaksi erävaelluskohteeksi. Suurin osa kansallispuistoista on retkikohteita, joissa liikutaan lähes yksinomaan merkityillä reiteillä, ja useimmiten päiväretkeilyn merkeissä.

Kun patikoi tai hiihtää itse Saariselän tuntureille, kuten Sokostille, Kuikkapäälle tai Vongoivalle, joutuu ja pääsee suunnistamaan merkittyjen reittien ulkopuolella monta päivää itse kuljettamiinsa varusteisiin ja muonaan tukeutuen.

Ilahduttavan moni tekee näin.

Sata vuotta sitten retkeilyä ei Lapissa harrastettu lainkaan. Etelä-Suomessa retkeilyn tapaiset jalkamatkailu ja kanoottimelonta olivat jo hieman olemassa ylempien yhteiskuntaluokkien kesänviettomuotoina, mutta vähäisessä määrin.

Saariselällä liikkuivat vuonna 1917 lähinnä poromiehet. Kuuluisin Sompion poromiehistä oli Mosku, ja nimekäs oli myös hänen Venäjän-puoleinen taisteluparinsa Mitri. Saariselän koilliskulmassa Luttojoen törmällä asustelivat erakkoina Raja-Jooseppi ja Tilda, ja Huhti-Heikkikin kohta jo etsi helmiä jokien raakuista.

Saariselän kulkijoista hämmästyttävän monet ovat jääneet legendoina historiaan.

Maantie Sodankylästä Ivaloon oli juuri valmistunut neljä vuotta aiemmin eli vuosisataista Ruijan keinoa pitkin Saariselän tunturien halki ei vuonna 1917 enää kuljettu kohti Jäämerta.

Vielä jokunen vuosikymmen aiemmin Ruijan keino oli tärkeä kulkureitti. Utsjoen pappi Jacob Fellman kertoo jo vuonna 1820 yöpymisestään Ruijan keinon varrella Suomun kodassa. Kielentutkija M.A. Castrén ja lääkäri, Kalevalan kokoaja Elias Lönnrot puolestaan yöpyivät samaisessa autiokodassa jouluna 1841.

Matkustaminen pohjoisimpaan Lappiin tarkoitti 1800-luvulla erämaan halki taivaltamista. Herrat olivat Ruijan keinolla kuitenkin pienemmässä roolissa. Eniten kulkijoita Luirojärven ja Maantiekurun kautta Suomun kodalle johdattavalle Ruijan keinolla oli nälkävuosina 1860-luvulla ja edelleen vuosisadan loppupuolella. Samuli Paulaharju kuvaa:

”Kalle Moilanen, joka oli monet kerrat Ouluun soutanut tervalastin, lähti eukkoineen kevättalvella 1878 Kiannalta [nykyiseltä Suomussalmelta] hiihtelemään. Samassa hiihtoliitossa oli Kallen veli sekä Pupon Juhani Keinälänkylästä, ja matkalla liittyi sivakkajoukkoon vielä lisää vaimonpuolia. Konttiselkäinen hiihtoseura paineli höyryten ja huurteisena kylien lävitse ja talojen ohitse sekä taas poroteitä halki metsien ja jänkien yhä vain pohjoista kohden kautta Kuusamon, Sallan, Sodankylän, Sompion ja Inarin päätyen viimein Reisivuonon rannalle.”

Paulaharjun pääteos Sompio kannattaa jokaisen Saariselän ystävän lukea kokonaan. Ilmeikkäällä kielellä kansanperinteen kerääjä kuvaa peuranhiihtoa:

”Sompiolaisten moitamaana oli koko erämaa Saariselän tuntureita myöten itärajaan asti, oli kiveliö, etteivät seinät tuntuneet. – – Saariselän kymmenet korkeat päät katsoivat pohjoisesta yli tummien metsien valtavina valkeapäinä. Siellä korkealla, valkoisissa erämaissa vaelteli Sompion kesäeväs. – – Suuren Vuomapään vierillä, päiväpuolilla, oli vanha Asentokuru, jossa monet kerrat oli majailtu. Siinä oli mieluisa paikka, tunturi takana turvana, metsä ympärillä suojana, metsässä honkaa nuotiopuuksi. Ruvettiin taas vanhan Vuomapään väärteiksi ja pantiin tunturikoto pystyyn. Lumet pois kentästä, maahan paksulti tuoreita hakoja, hakojen peitoksi loitotaljat, vielä seiniksi viistot hakokatokset kahden puolen. Sitten keskimaille loimottava nuotio, tunturihonkaa hongan selkään ja tulenkieli väliin. Hyvin tarkeni, vaikka pakkaset öisin ajelivat tunturimaissa. – – Saariselän tunturissa oli kohta entinen meno — peura edellä, mies perässä, vimmattu vauhti kummallakin.”

Kenraalimajuri ja armoitettu erätarinoiden kirjoittaja K.M. Wallenius, ja myöhemmin myös Sakari Kännö nostivat Moskun eli Aleksi Hihnavaaran erämiesten kuninkaaksi. Moskulta kävi niin asennon teko, siian pistäminen atraimella, suden tappaminen hiihtämällä kuin satakilometrisen kairan halki kävely.

Pohdittuaan hetken tuntemattoman joen ihastuttavaa viehätystä Wallenius aloittaa erätunnelmaa tihkuvan samannimisen kertomuksensa näin:

”Laskin pärekontin jalkoihini, oijoin hetken sinkuneita selkäsuoniani sekä istuin kivelle juuri siinä, missä Anterijoen kaikkein ensimmäiset vedet pisaroivat jo niin lukuisina, että kämmenen kokoinen lampare syntyy. Mosku, pitkänmatkan kumppanini, heilautti myös kantamuksensa maahan. Olimme keskellä tunturimaailmaa, siinä rikkumattomassa erämaan kolkassa, josta Revonjoki, Jaura, Anteri ja Muorvaarakka saavat alkunsa.”

Eräretkeilyn Suomen Lapissa, siis päiväkausia kestävän ja omatoimiseen majoittumiseen perustuvan erämaassa vaeltamisen, voidaan katsoa alkaneen Anna Lehtosen, Kaarina Karin ja Inkeri Arajärven Haltin-valloituksesta vuonna 1933.

Erämaissa oli tietenkin kuljettu vuosisatoja metsällä ja kalassa, ja tyhjän päitenkin lienee jossain määrin eräretkiä tehty, mutta Haltin-retki oli ensimmäinen, joka nousi suuren yleisön tietoisuuteen.

Seuraavana vuonna viitoitettiin Hetta-Pallas-reitti, joten 1930-luvulla oli jo suurta retkeilyinnostusta. Toinen maailmansota kuitenkin pysäytti turhankävelemisen kulttuurin kehittymisen pitkäksi aikaa, ja vasta 1950-luvulla eräretkeilyyn syntyi enemmälti uutta nostetta.

Jo vuonna 1947 Suomen Latu oli kunnostanut vanhan Suomun ruoktun, kullankaivajien kämpän, kairan ensimmäiseksi autiotuvaksi. Ladun yleissihteeri T. I. Sorjosella oli selkeä visio Saariselän tulevaisuudesta. Olisi luotava kattava autiotupien verkosto. Tämä visio toteutui vuosikymmenten mittaan toisaalta eri järjestöjen ja toisaalta valtiovallan toimesta täydellisesti.

Kullervo Kemppisen vuonna 1958 ilmestynyt kirja Lumikuru ylisti Saariselkää kaunopuheisesti ja osuvasti. Retkeilykirjallisuuden klassikko yhdessä samoihin aikoihin ilmestyneiden Suomen Ladun ja Imatran Lapinkävijöiden Saariselän karttojen kanssa nostivat Saariselän erävaeltamisen ykköskohteeksi. Kemppinen kirjoittaa:

”Siinä silmieni edessä lepäsi satulaaksoni, Paratiisikuru, kaitainen kaistale vihreätä niittyä jylhien, louhuisten tunturinkylkien välissä. Kauniisti kaartuva purolaakso, jonka kasvillisuus jo tänne korkealle vaikutti vehmaalta. – – Kurun pohjukasta löytyi lisää vettä, kookas lompolo, joka siinsi vihreänä kuin smaragdi. Kuru päättyi yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin, pystyjyrkkään ja korkeaan kallioseinään, jolta hyppelee alas siro puroputous valkoisina vaahtosuihkuina.”

Imatran Lapinkävijöiden Muorravaarakka-historiikki kuvaa paitsi Muorravaarakanruoktun syntyä ja historiaa, myös edellä mainitun kartan tekoa ja retkeilyä Saariselällä 1950-luvulta alkaen. Vuonna 1952 Eero Melto oli haeskelemassa paikkaa yhdistyksen omalle erämajalle:

”Eero Melto kulkee kompassisuunnalla paikkaan, jossa arvelee Luttokönkään olevan, ja siellähän se on, maineensa veroisena, veneellä laskemattomana koskena. Kahlauspaikkaa ei löydy, joten on ryhdyttävä lautan tekoon. Maassa könkään alapuolella on riittävästi keloja, joista hän valitsee keskitukit paksummista ja reunatukit ohuemmista. Lauttaan menee viisi tukkia. Kun lautta on valmis, mies heittää repun toiseen päähän, ottaa pitkän koivusauvoimen käteensä ja alkaa työnnellä lauttaa liikkeelle. Keskisuvannolla sauvoin ei enää ulotu pohjaan ja se on muutettava melaksi.”

Muorravaarakanjoen laaksosta haeskelun jälkeen löytyi kaunis kumpuileva kelokangas lompolon rannalta. ”Katselin kolme päivää ja miellyin paikkaan.” Paikalle sattui myös Meänteis, Reijo Savinainen. Hän tuli Mellon tulille ja siitä alkoi pitkä tuttavuus.

Matti Rekola kertoo tarinan seuraavalta vuosikymmeneltä:

”Ensimmäinen oikea tunturivaellukseni toteutui vuonna 1963. Lähdimme isä, veljeni ja minä Saariselälle viikon vaellukselle. Varusteet meillä oli ”viimeisen päälle” asialliset. Oli satulareppua ja omatekoista putkirinkkaa, kumiteräsaapasta ja anorakkia, puuvillatelttaa ja kapokkimakuupussia. Muonapuoli käsitti hernekeittoa ja nötköttiä purkissa, makaronia sekä perunamuusia. Kun kahvi ei silloin maistunut ilman maitoa, oli meillä myös pari purkkia ”hollantilaista milkkiä”, joka taisi olla makeata ja paksua kookosmaitoa. Karttana meillä oli Imatran Lapinkävijöiden uutukainen Saariselän retkeilykartta 1:100 000 – sen aikainen huipputuote – ja matkaoppaana Kullervo Kemppisen Lumikuru.”

Kun ajatellaan vaeltamista merkittyjen reittien ulkopuolella, Urho Kekkosen kansallispuisto on edelleen suomalaisen retkeilijän mekka. Saariselällä on kaikkea: ikimetsiä, komeita jokilaaksoja, kuruja, näyttäviä tunturiryppäitä, aapasoita, ja lisäksi maailman tihein autiotupien ja avoimien saunojen verkosto. Puistosta löytyy helmenkalastuksen ja kullankaivun historiaa, poronhoidon historiaa ja nykypäivää, vuosisataisia kulkukeinoja, ja joulupukin koti.

Saariselkä ei tänä päivänä ole yksiselitteisen eksakti paikka. Monelle sanasta Saariselkä tulee mieleen matkailukeskus nelostien varressa hotelleineen, ravintoloineen ja laskettelurinteineen. Retkeilyn päälle ymmärtävä kokee Saariseläksi koko Urho Kekkosen kansallispuiston pohjoisosan.

Maantieteen näkökulmasta Saariselkä, Suoločielgi, on tarkoittanut puiston pohjoisosan itäreunan tunturiseutuja, tai oikeastaan myös Venäjän puolelle jatkuvaa tunturijonostoa. Tämä tunturien selkä jakaa vesipisarat eri maailmankolkkiin. Itäosissa pohjoislaidalle pudonnut pisara päätyy Luttojokeen, ja etelälaidalle tipahtanut vierii Jaurujokeen. Molemmat jatkavat Tuulomajokea pitkin Jäämereen. Länsiosassa tunturipäiden rypästä pohjoislaidan pisarat päätyvät edelleen Luttojokeen, mutta etelälaidalle satanut vesi laskettelee Luirojokeen ja edelleen Kemijokena Itämereen.

No, rakkaalla lapsella on monta nimeä, eivätkä tarkat määritelmät ole tarpeenkaan. Kun lähtee vaellukselle Saariselälle, Koilliskairaan tai Urho Kekkosen kansallispuistoon, päätyy samoille seuduille.

Kansallispuistoksi alue perustettiin värikkäiden vaiheiden jälkeen vuonna 1983. Vuosikymmenten mittaan alueen vankat aarnimetsät olivat lukuisia kertoja hakkuu-uhan alla, mutta lopulta suojelijoiden idea perustaa kansallispuisto eräretkeilyä harrastavan istuvan presidentin syntymäpäivälahjaksi ratkaisi asian onnellisesti.

Hallitus teki päätöksen kansallispuiston perustamisesta Urho Kekkosen 80-vuotispäivän aattona, 2.9.1980.

Miten vuosittaiset 300 000 kävijää jakautuvat? Asiaa ei ole tarkasti tutkittu, mutta lienee selvää, että ylivoimaisesti suurin osa kävijöistä on päiväretkeilijöitä länsireunan keskuksista, Saariselältä, Kiilopäältä ja Tankavaarasta.

Jonkin verran päiväretkeilyä harrastetaan myös eteläreunalla Kemihaarasta ja Nuorttijoella käydään kalassa.

Suomen suosituin merkitsemätön vaellusreitti on rengasmatka Kiilopäältä Suomunruoktun ja Tuiskukurun autiotupien kautta Luirojärvelle saunomaan ja Sokostia ihailemaan. Paluu käy usein Lankojärven autiotuvan ja Rautulammen päivätuvan kautta.

Tällä alueella syksyn ruskasesonkina ja kevään hankikannolla rinkka- ja ahkiovaeltajia on paljon, tuvissa on toisinaan jopa tungosta.

Kuitenkin täälläkin tuvat ovat pääosin tyhjillään sesonkien ulkopuolella. Olen useamman kerran hiihtänyt viikon vaelluksen juuri näillä lähikämpillä joulu-helmikuussa tapamaatta lainkaan muita ihmisiä.

Ja sivummalla on lähes aina rauhallista. Joitakin vuosia sitten patikoin puiston kaakkoiskulmasta Rannisvaarasta luoteiskulmaan Saariselän matkailukeskukseen. Peuraselän tuvalla tapasin yhden vaeltajan ja Hammaskurussa kaksi. Muita ihmisiä en nähnyt ensimmäisten seitsemän päivän aikana.

Rautulammelta Luulammen kautta Saariselälle vastaantulijoita oli solkenaan.

Luirojärven takana ovat Saariselän maisemalliset ydinalueet, kuten Paratiisi- ja Lumikurut, Vongoiva, Muorravaarakka ja Jaurujoen kuusikot. Näihin matkaa kertyy jo enemmän nelostien lähtöpaikoista ja kulkijoita on vähemmän. Lähemmäs pääsee, jos aloittaa taipaleen Aittajärveltä tai Raja-Joosepista.

Silti Anterinmukan tai Tahvontuvan saunaan saattaa joutua sesonkiaikaan jonottelemaan.

Vielä vähemmän retkeilijöitä on puiston eteläosassa, jota ei enää kutsutakaan Saariseläksi, vaan Itäkairaksi – jolla on peräti oma prinsessansa. Ikimetsän ja aapasoiden mosaiikki on rauhallista, tyynnyttävää erämaata, jossa luksuksena tiheä autiotupa- ja saunaverkosto jatkuu. Itäkairan vaellus aloitetaan tavallisimmin Kemihaarasta, mutta jos haluaa lähemmäs Jaurujokea, Marivaara tarjoaa siihen mahdollisuuden.

Nykyvaeltaja ei käytä kapokkimakuupussia eikä rakentele rakovalkeaa louteensa eteen. Yllä on gore-texiä ja kädessä ehkä GPS, mutta silti erämaa on paljolti sama. Alkuperäisen luonnon tenho on väkevä, ja samoja itse selviämisen taitoja tarvitaan kuin ennenkin.

On selvää, että päiväretkeilyn osuus kaikesta retkeilystä edelleen kasvaa. Moni haluaa nykypävänä elämykset nopeasti ja helposti, ja UK-puistonkin lähipolut ja ladut tarjoavat päiväretkeilyyn oivat puitteet.

Silti useamman päivän retkellä kokee valtavasti enemmän kuin päiväpiipahduksella. Erävaellus raskaahkon kantamuksen kera säilyttää varmasti vankan jalansijan Saariselällä. Parempaa vaelluskohdetta ei Suomessa ole.