Erämaan halki

06.09.2023 | Raija Hentman

Kaldoaivin itälaidan vaellusreitti Sevettijärveltä ja Pulmankijärvelle ja toisin päin oli muutamaan kertaan kuljettu. Mutta eihän se ollut kuin kapea kaistale valtavaa erämaa-aluetta. Kartalla maastot näyttivät vaativilta, mutta etukäteen maltillisin päivämatkoin laadittu reittisuunnitelma Kaldoaivin halki mutkitteli pahimpia soita ja jokia vältellen.

Kaikki ylimääräiset vaatteet päälle puettuina olivat tarpeen, kun istuimme reilun tunnin veneessä matkaten Iijärven pohjoispäähän. Rantojen koivikot eivät vielä kantaneet ruskan värejä, siellä täällä jykevä ikimänty kohotti tasaisen latvansa koivujen yläpuolelle.

Jäimme maihin harjurinteen suojaamassa hiekkapoukamassa. Tuulensuojana köyristelevä harjualue jatkui ja jatkui kartan mukaan koilliseen, aina Sevetti–Pulmanki merkitylle vaellusreitille asti. Astelimme välillä harjua, välillä ohutjäkäläisiä koivukuolpunoita, joiden tuulieroosion paljastamat hietikot hohtivat keltaisina.

Lähempänä Selkäjärviä harju muodostui pyöreistä kivistä ja kapeni ohueksi luiruksi järvien välissä.

Levenevää ja kapenevaa harjumuodostelmaa näytti riittävän, mutta me käännyimme aamulla järven pohjoispäässä kohti luodetta. Koivikot olivat harvahkoja ja yllättävän helppokulkuisia. Eteläisen Kaldoaivin koivuselänteet, niiden väliset suot ja vesistöt ovat asettuneet suurin piirtein lounaasta koilliseen, niin Tuolpujärvikin sekä sen jatkeena levittyvä suo, lammet ja Pikku-Tuolpujärvi.

Suolla virtaavat purot ja joet saattavat olla hankalia ylitettäviä: liian leveitä loikattaviksi ja liian syviä kahlattaviksi. Pikku-Tuolpujärven laskupuroakin olin arvuutellut, mutta se oli lähellä järveä yliastuttava ja saraikko kantoi hyvin.

Ylä-Pulmankijärven yläpuolella rinteessä oli helppo kävellä käyrällä.

Gumppečopman koilliseen kaatuva loiva rinne johdatti lopulta pienelle porokämpälle. Tyhjiä tölkkejä, kanistereita, bensatynnyri ja kaikenlaista roinaa pihalla. Sisällä tilanne ei ollut sen parempi. Heivasimme likaiset patjat toiselle laverille, keräsimme tölkit, pullot ja roskat muovikasseihin, ja koivunkarahkaan vartetulla harjalla lakaistua näytti jo paremmalta.

Pitkälle laverille mahtui kaksi jalat vastakkain. Kun männyn juurella olevasta lähteestä oli haettu vettä ja ympäristöstä oli haalittu polttopuuta, saattoi asettua taloksi. Pieni ruosteinen Jøtulin kamiina pukkasi lämpöä ja teltat oli ripustettu seinälle kuivumaan.

Toivottavasti tästäkin kulttuurimuistosta pidetään jatkossa parempaa huolta.

Kämpällä yöpymisestä oli tullut reilut pari kilometriä lisämatkaa, mutta se kannatti. Yöllä oli ollut pakkasta ja oli kiva, kun teltta ja kamppeet olivat kuivia. Länsi-luoteisella suunnalla selvisi Gumppečopmalta Puáskiäävžihin alarinteelle ja rinteen yläosassa kulku kääntyi taas koilliseen selänteelle, jota reunustivat molemmin puolin vetiset suot.  

Madejärveltä itään, Guhkesbuolžan viimeisiltä lammilta ennen poroaidalle nousua löytyi seuraava yösija. Tasaista varvikkoa, vettä lammesta ja harvan koivikon antamaa henkistä suojaa. Kotateltassa oli tilaa levitellä tavaroitaan, vaihtaa vaatteita, pumpata patjaa ja etsiä sitä jotain aina kateissa olevaa, mitä milloinkin.

Aamulla ryömittiin poroaidan alitse Muddusjärven paliskunnasta Kaldoaivin paliskuntaan, Inarista Utsjoelle. Poroaitaan oli kiinnitetty moottorikelkkauran ristiviittoja. Uraa voisi talvella porhaltaa Nuorgamiin. Me emme porhaltaneet, vaan tallustelimme poikkimain itään, luoteeseen, pohjoiseen, itään ja pohjoiseen tavoitteenamme Njallajávri.

Tunturiylängön eteläreunalla maisemat olivat avarat, siellä ja täällä lampien hopeapeilejä, varvikkoa, vähemmän soita, soiden pounikkoja ja oksiaan levitteleviä vaivaiskoivuja. Mustikanvarvut hehkuivat punaa, siniheinät keltaista ja soiden sarat hillittyä beigeä. Tundra oli syttynyt väreihin.

Njallajärven länsipuolella kohoavan Stuorramaraksen karttaan merkitty koivikko oli aavemainen kummitusmetsä. Joka suuntaan hallamittareiden 2000-luvulla paljaaksi kaluamia lähes oksattomia runkoja hehtaareittain.  

Njučabealjohkasta kumisaappailla käveli yli, mutta vaelluskengän varsi ei riittänyt ja loikkaaminen ei ollut mahdollista. Rauhallinen lepohetki, kun Aija riisui, kahlasi ja puki. Ylä-Pulmankijärven yläpuolella rinteessä oli helppo kävellä käyrällä. Buolbmatgeašduolbbáš-tasanteelta alkunsa saava puro on joskus kuohunut voimalla, sillä hiekkatörmä oli korkea ja puro oli kaivautunut syvälle.

Päämäärää lähestyessä mutkat käyrissä lisääntyivät ja veden kohina voimistui. Kalliojyrkänteen reunustaman kattilalaakson jyrkkää rinnettä kuohui kapea puro, joka jakautui moneksi haaraksi laakson pohjalla.

Adolfin kammi löytyi hiukan ylemmältä käyrältä kuin karttaan oli merkitty. Ympäröivä maasto oli kivikkoista ja epätasaista. Takaseinästään moreenikumpuun kaivettua kammia peitti turvekatto, joka kurottui ovea suojaavaksi lipaksi. Katolla oli komea kokoelma sarvia, ovipielessä pari sahaa ja sivuseinällä pieni ikkuna.

Kammissa oven oikealla puolella sijaitsivat makuulaverit neljälle. Tosin ylälaverit olivat viiston katon vuoksi niin matalat, että mahakkaalla tai harteikkaalla saattaisi olla hankaluuksia asettua sinne. Ikkunaseinällä hylly, pieni pöytä ikkunan edessä, penkki, puulaatikko, Aatun tuoli, kapea ja korkea kamiina sekä kuivatustangot. Kodikasta.
 

Ensimmäiseksi oli lähdettävä etsimään polttopuuta. Saalista ei voinut kehua, sillä moni muukin oli käynyt tyhjentämässä ympäristöä maapuusta. Jykevästä pihakoivusta sahatun oksan tynkä herätti vain paheksuntaa. Että joku viitsii!

Pelastukseksi koitui lumikuorman katkaisema koivu, joka vielä roikkui muutamalla säikeellä rungossa kiinni. Siitä syntyi monta pientä kasaa ohuimmista oksista aina rungon pätkiin, määrämittaisia, jotta sopisivat kamiinaan.  

Adolfin kammi taitaa olla monen kulkijan määränpää, paikka, jota joka pitää nähdä. Siellä kohtasimme vaelluksen ainoat retkeilijät. Muun muassa sisarukset Henna ja Joona olivat mukavaa juttuseuraa, ja he päätyivät teltan sijaan kuitenkin ylälavereille nukkumaan.

Luppopäivän retki suuntautui tietenkin Junkers JU2-lentokoneen jäänteille. Ylä-Pulmankijärvestä alkunsa saavan Pulmankijoen suusta nelisenkymmentä metriä alavirtaan saari jakaa joen kahtia ja se on helposti ylitettävissä. Ylityskohdalta on noin 700 metriä lammelle, jonne kuljetuskone rysähti 19.10.1944. Siinä se makasi katkenneet siivet levällään, miehistön tuhoamana, osumien ammusreikiä rungossa. Pala sotahistoriaa.

Illalla kammin lähistölle leiriytyi kuuden innokkaan ja kokemattoman nuoren miehen joukko. Kavereiden kanssa oli hauska turista, ihan omat hommat siinä unohtuivat.

Aamulla lähtö siirtyi yllättävästä syystä. Vaelluskaverilla oli niin voimakas kiertohuimaus, ettei pysynyt ilman tukeani tolpillaan. Odoteltiin aikamme eikä hätänumeroonkaan saanut yhteyttä, jotta olisi voinut kysyä neuvoa. Vähitellen helpotti sen verran, että sauvoista tukien ja välttäen äkillisiä liikkeitä pääsimme matkaan.  

Jokseenkin ennalta suunniteltua seuraten kiersimme suot, lammet ja pahimmat kivikot, ja tavoitimme Nihkávađđan rinteellä mönkijäjäljen. Sitä seuraisimme tulevat päivät. Tämä oli nyt sitä Kaldoaivia, jonka useimmat maastopyöräilijät ja vaeltajat tuntevat: soiden ja lampien täplittämää, puutonta, avaraa, loivapiirteistä tunturimaata.

Seuraavana päivänä aurinko siveli vain hetkellisesti värejä maisemaan. Kompassi pysyi taskussa, sillä mönkijän jälkeä oli helppo seurata. Paitsi Urra-Gálddoaivin lounaisrinteellä, jossa se katosi. Duottar-Gálddojávrin porokämpälle vievä jälki oli vahvempi, kun saavutimme sen.

Vastatuuli pohjoisesta alkoi lennättää tummanpuhuvien pilvien sadetta. Kiskoimme sadekamppeet päälle ja puskimme tuulta päin näkemättä Alla Gálddoaivin maisemia lainkaan ennen poutaista lounastaukoa.

Kammilla tapaamamme miesporukka saapui rivakkaa vauhtia, kun olimme tekemässä lähtöä. Meillähän oli sama suunta jäljelle, joka johdattaisi pohjoiseen, Tenon varteen. Etäisyyttä risteykseen ei ollut kuin puoli kilometriä, sillä Pulmankijärvelle vievä ura jatkaisi risteyksestä suoraan.

Kaveriporukan etujoukot painelivat jo kaukaisuudessa, kun saavuimme risteykseen. Ei merkkiäkään karttaan piirretystä jäljestä, jota seurasin tarkasti karttaohjelman avulla. Vasta kukkulan toisella puolella yhytimme polun. Eikä se ollut ainoa kerta, kun polku hiipui ja löytyi taas myöhemmin.

Jälki kuljetti meitä joka ikisen reitille osuvan nyppylän yli. Njuohgárkku-tunturin pohjoiseteläsuuntaisella selänteelläkin oli neljä erillistä lakea ennen kuin mönkijäjälki kaartoi alamäkeen kohti Aittajärveä. Teltat nousivat harjukumpujen suojaamaan notkoon.  

Reippaalla iltakävelyllä kävimme Njuohkarjávrin vanhalla kesämerkityspaikalla. Koivua kasvavalla kumpareella sijaitsi puolen tusinaa harmaantunutta mökkiä ja niiden pohjoispuolella ruohikkoa puskeva entisen merkitysaidan pohja. Koska lienee täällä ollut viimeinen vasanleikko?

Ikiaikainen seita seisoi yhä kivijalustallaan kaarteen ulkopuolella. Sen aluskivellä oli muutamia poronsarvia, ehkä muitakin uhrilahjoja, joita en tohtinut käydä etsimään. Kiitin vain hiljaa mielessäni, että olemme saaneet kulkea turvallisesti. Saammehan loppuun asti?

Enää yksi telttayö. Kaldoaivin halkaiseva voimalinja oli päivän alussa ja lopussa näköetäisyydellä. Se ei oikein sopinut maisemaan. Reittimme kulki tunturilaelta toiselle koilliseen: Njuohgárggu, Juovvačopma, Uhcaskaidi. Helppoja kulkumaita ja sopivasti lampia ja puroja lounastauolle ja juomavedeksi.

Lähellä Lovttajohkan ja Gálddašjohkan yhtymäkohtaa karttaan oli merkitty polku, joka laskeutui rinnettä jokivarteen. Vähistä vielä näkyvistä jäljistä päätellen paikalla oli joskus ollut hyvin leveätelaisen koneen jättämät urat. Nyt oli vain isoja varpupeitteisiä kivenmurikoita, joiden välitse piti etsiä siedettävä reitti eikä jälkeäkään mistään urasta.

Gálddašjohkan rantapenkereellä maasto tasoittui ja teltat nousivat pehmeälle varpumatolle. Nukkumaan mennessä satoi ja herätessä satoi. Lovttajohka kohisi voimissaan, olihan se viime aikoina saanut hyvin vesilisää. Ennen jokea ja sen jälkeen koivikkoon oli selvästi hakattu aukko kohdassa, jossa saari jakoi joen kahtia. Ensimmäinen kerta, kun piti riisua kumisaappaat ylitystä varten.

Koneura nousi kartan mukaan voimalinjalle, mutta meiltä se jäi näkemättä. Oma kulkumme poukkoili rinteillä kiviä ja puita kierrellen, kunnes tavoitimme karttaan merkityn polun, joka johdatti Gálddašluoppalin rantaan ja ruskan väreissä hehkuvan koivikon läpi Pulmankijärventielle.

Kohta pääsisimme saunaan ja syömään. Mutta sitä seuraava ajatus olikin jo ”milloin tänne palaisi?”