Bongarin unelmasta arkilinnuksi

07.09.2022 | Pertti Koskimies

Yhdessä bongarisukupolvessa huippuharvinaisesta jalohaikarasta tuli satojen mökkirantojen vakiovieras. Yleiset lajit ovat luonnossa tärkeämpiä kuin harvinaiset, kirjoittaa Pertti Koskimies.

Kaikkia kiikaroijia nimitellään nykyään bongareiksi, vaikka oikea bongari käy katsomassa jonkun muun löytämää harvinaista lintua saadakseen siitä pinnan eli lisän lajiluetteloihinsa. Bongauksessa ylivirittynyt kilpailuvietti puretaan lintujen lajimääriin siinä kuin urheilussa sentteihin ja sekunteihin. Harva bongari iloitsee kaverin pinnasta, eipä kalamieskään toverin vonkaleesta tai luontokuvaaja ystävän huippukuvasta.

Pinnalistoja piisaa jokaisen päteä. On elämän, vuoden, kuukauden, päivän pinnoista pihan, parvekkeen, mökin, retken, lintutornin, kunnan, Suomen, Euroopan, maailman pinnoihin, autosta, junasta, huussista nähdyistä lajeista televisiossa, unessa, nakuna nähtyihin (ripeän riisuutujan sarja).

Koulupoikana minäkin laskin lajeja, kunnes 6.6.1972 tuli täyteen 200 koreankeltaisesta kultasirkusta Parikkalan Siikalahdella. Montaa lintua en sitä ennenkään bongannut, sillä tajusin touhun turhaksi luonnon häirintöineen ja bensanpolttoineen, vaikka itse hankin ajokortin liki 20 vuotta myöhemmin.

Tutkija- ja suojelumieleni vahvistui, kun luin kautta aikain arvostetuimman eläintieteilijämme Pontus Palmgrenin perustelut, miksi yleiset lajit ovat luonnossa paljon tärkeämpiä kuin harvinaiset. Eipä harmittanut, vaikka kaverini näki Suomen ensimmäisiin kuuluneen jalohaikaran 1960-luvun lopulla.

Kului 40 vuotta, ennen kuin häikäisevän vitivalkoinen jalohaikara osui kiikareihini. Tästä eteläisestä uudistulokkaasta tiedetään vuosilta 1966–1975 vain kuusi havaintoa, 1976–1985 20 ja 1986–1995 60. Kymmenkunta vuotta sitten vuosittaiset määrät nousivat jo satoihin, nykyään yli viiden tuhannen.

Jalohaikaran Suomen-valloitus on toisinto lähisukuisen harmaahaikaran kotiutumisesta puolisen vuosisataa aiemmin. Huima enemmistö on Baltiassa syntyneitä ja joka ilmansuunnassa ennen syysmuuttoa kierteleviä yksilöitä. Pikkuhiljaa haikarat alkoivat myös pesiä Suomessa, harmaahaikaroita toistaiseksi jo yli tuhat, jalohaikaroita vasta kymmenkunta paria.

Jalohaikara on satojen muiden etelänlajien tavoin hyötynyt ilmastomme lämpenemisestä ja rantojemme rehevöitymisestä. Yhdessä bongarisukupolvessa huippuharvinaisuudesta tuli satojen mökkirantojen vakiovieras, parhailla kosteikoilla jopa 10–40 yksilön laumoina.

Bongausta puolustellaan jalohaikaran tapaisten lajien esiintymismuutosten seurannalla. Mutta eihän ruksi bongarin pinnalistoilla nosta jonkun muun jo tekemän havainnon arvoa piiruakaan. Päinvastoin, paljon enemmän tietoa kertyisi, jos jokainen lintuharrastaja retkeilisi toisaalla kuin muut ja etsisi vaikkapa uusia jalohaikaroita jo tiedettyjen sijaan.

Sitä paitsi bongarien kiinnostus lopahtaa lajiin, joka jalohaikaran tavoin yleistyy osaksi arkiluontoamme. Gobintyllien tapaiset bongarien ykkösunelmat ovat elinkelvottomia ja suuntavammaisia sattumalintuja, joilla on luonnollemme ja ympäristömuutosten seurannalle yhtä olematon merkitys kuin Haminan mursulla älyttömine mediasirkuksineen.