Wainwrightin jalanjäljillä

28.05.2025 | Tapani Leppänen

Vihreiden vuorten värittämä Englannin järviseutu on pohjoismaiselle tunturivaeltajalle helposti lähestyttävä kohde. Perillä odottaa 214 wainwrightseiksi kutsuttua huippua.

Englannin Lake District poikkeaa Suomen vastaavasta. Tuhansien järvien sijaan puhutaan noin tusinasta, mutta täällä on vuoria.

Britit käyttävät sanaa fell, mutta suomalaisella mittapuulla voidaan hyvin puhua vuorista. Maisema on jylhempää kuin Lapissa, mutta siinä on jotain samaa kuin Norjassa.

Retkeilykohteena saarivaltakunnasta nousee esiin lähes aina Skotlannin ylämaa. Englannin järviseutu jää turhaan vähemmälle huomiolle.

Kansallispuiston käsite poikkeaa sekin meikäläisestä. Lake District on laaja, yli 2 000 neliökilometrin kokoinen alue, joka käsittää paitsi vuoristoa, myös kulttuuriympäristöä sekä viehättäviä ja vilkkaitakin pikkukaupunkeja.

Vuodesta 2017 järviseutu on ollut Unescon maailmanperintökohde. Vaellusreittien varrella vuosisataisesta kulttuurihistoriasta kertovat kilometrikaupalla kiemurtelevat kiviaidat, jotka rajaavat alarinteiden laitumia ja viljelysmaita.

Nykypäivänä koko järviseutu tuntuu kuhisevan ulkoilmaelämää. Kaupunkien kaduilla kohtaa vuorilta palaavia ja sinne lähteviä kuin alppikylissä konsanaan.

Päiväretkien lisäksi järviseudun läpi kulkee muutamia pidempiä vaellusreittejä, kuten pohjois-eteläsuuntainen Cumbrian Way ja itä-länsisuuntainen Coast to Coast -reitti.

Monet valloittavat wainwrightseiksi kutsuttuja huippuja. Nimitys juontaa juurensa Alfred Wainwrightin (1907–1991) kirjoittamasta ja kuvittamasta 7-osaisesta kirjasarjasta A Pictorial Guide to the Lakeland Fells.

Retkeilijöiden lisäksi vuorten rinteillä kirmailee juoksijoita. Järviseutu onkin lähes täydellinen kohde polku- tai vuorijuoksuun. Huiput ovat sopivia päiväretkiä, ja jokaiselle päivälle löytyy taatusti uusia.

Polut ovat selkeitä, joskaan eivät merkittyjä. Itse asiassa viittoja on hämmästyttävän vähän. Se tuntuu hassulta mutta voi olla myös harkittua. Näin vuorille ei tule lähdettyä ilman karttaa liian heppoisella kokemuksella. Vaikka sivistys on lähellä, ylhäällä vuorilla ollaan luonnonolosuhteiden armoilla.

 

Kaupunkien kaduilla kohtaa vuorilta palaavia ja sinne lähteviä kuin alppikylissä konsanaan.

Englannin korkeimmat huiput kohoavat vajaaseen tuhanteen metriin. Silti ne ovat oikeita jyrkkäpiirteisiä vuoria. Korkeuserot ovat suuria, kun järvet ovat yleisesti noin 100–150 metrin korkeudessa.

Puurajaa ei ole, koska metsät on hakattu puuhiileksi teollisen vallankumouksen aikana. Viimeiset suuret hakkuut toteutettiin toisen maailmansodan aikaan. Lampaat pitävät huolen lopusta, ja ajan saatossa ihminenkin on ryhtynyt suojelemaan paljasta nummimaisemaa kulttuurihistoriallisista syistä.

Tässä mielessä koko alue on tavallaan ylävuoristoa. Muutamia jalopuusaarekkeita lukuun ottamatta alarinteille kiipeilevät lähinnä sananjalat.

Niukasta kasvillisuudesta huolimatta maisema on vihreä. Kaikkialla missä ei ole kiviä tai kalliota, kasvaa ruohoa.

Vehreyden salaisuus on vaihteleva ilmasto. Se ei ole salaisuus, että järviseudulla sataa runsaasti jopa englantilaisella mittapuulla. On paljon päiviä, jolloin korkeimmat huiput verhoutuvat pilviin.

Kesäkuu ja heinäkuu ovat tilastollisesti kuivimpia, mutta silloinkin kuurottelee keskimäärin kahtena päivänä kolmesta. Meren läheisyydestä johtuen lämpötilat ovat alhaisempia kuin sisämaassa.

Pohjoisiin oloihin tottunut retkeilijä on täällä kuin kotonaan. Alhaalla on parhaimmillaankin Suomen kesä. Korkeimmilla huipuilla elohopea voi laskea kesälläkin kymmenen asteen alapuolelle.
 

Helvellyn

Ullswaterin ja Thirlmeren järvien välissä kohoava Helvellyn (950 m) on Englannin kolmanneksi korkein vuori. Se on samaan aikaan yksi helpoimmista ja vaativimmista Lake Districtin jättiläisistä. Helpoimmista siksi, että Thirlmeren puolelta huipulle voi nousta melko suoraviivaisesti maantieltä. Kiivettävää tulee noin 750 korkeuserometriä.

Idän puolelta avautuu erilainen maailma. Ullswaterin rannasta alkaa jännittävä seikkailu, joka huipentuu kapealle Striding Edgelle. Lohikäärmeen selkää muistuttava harjanne putoaa molempiin suuntiin jyrkästi useita satoja metrejä. Kattilalaakson toisella puolella poimuttelee usein paluureittinä käytetty Swirral Edge ja niiden välisen seinämän reunalla vuoren huippu, joka on koko ajan näkyvissä. Alhaalla kimaltelee kuvankaunis järvi: Red Tarn. Moni pitää reittiä järviseudun kauneimpana.

Meidän reittivalintamme kulki Ullswaterin rannalla sijaitsevasta Glenriddingin kylästä Thirlmereen. Kiipesimme vuoren yli kuuluisaa harjannetta ja laskeuduimme sen toiselle puolelle.

Jos länsipuolen reittiä sanotaan tylsäksi, alamäkeen mentäessä sekin tarjoaa upeat näkymät Thirlmeren yli kohti ilta-aurinkoa ja läntisiä vuoria.

Ei alamäkeen olisi tarvittu yhtään enempää haasteita. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että nousu on paljon vaikuttavampi ja mielenkiintoisempi idästä, jos vain sää ja retkeilykokemus sen sallivat.

Ullswaterin puolelta jyrkimmät nousumetrit tehdään alkumatkasta. Laaksosta noustaan sinänsä helppokulkuista polkua melko jyrkästi noin 700 metriin. Tämän jälkeen huippua lähestytään loivemmin, kunnes alkaa reitin vaativin osuus.

Striding Edge ei ole ensikertalaisen reitti. Tämä tieto on tärkeä jo pelkästään korkean paikan kammoisille, mutta huonolla näkyvyydellä sateen liukastamille kallioille ei kannata lähteä muidenkaan. Sään suosiessa Skandinavian isoilta tuntureilta kerätty kokemus riittää hyvin. Mitään erityisiä taitoja ei vaadita, mutta hyvien kenkien lisäksi tarvitaan myös käsiä.

Seikkailunhaluisimmat kiipeilevät harjanteen huipulla. Sen alapuolella kulkee vähän helpompi polku, mutta jyrkkää loppunousua ei voi ohittaa. Kallioseinämän jälkeen avautuu laakea ruohikon peittämä huippu. Sellaisia vuoret täällä ovat. Isoja ja vihreitä.

Catbells

Derwentwaterin rannasta nousevaa Catbellsia (451 m) mainostetaan perheretkenä, joka sopii niin lapsille kuin isovanhemmillekin. Molempia näkyy, mutta isovanhemmilta kysytään kyllä rautaista kuntoa, sillä 400 korkeuserometriä noustaan melko lyhyellä matkalla. Ennen huippua vastaan tulee pari lyhyttä avokallio-osuutta, joissa tarvitaan myös käsiä.

Catbellsin vetovoima perustuu maisemaan ja sijaintiin Keswickin tuntumassa. Vuoren harjannetta seuraileva reitti on hieno, ja ympäröivä näkymä yksi parhaista. Jalkojen juuressa avautuu järvi ja sen rannalla paistattelee Keswick. Laidunmaat ja vihreät vuoret kumpuilevat kaikissa ilmansuunnissa. Kaupungin takana korkeimmalle kohoaa Skiddawin massiivi.

Catbells on puolen päivän retki. Monet jatkavat huipun yli ja laskeutuvat järven rantaa seurailevalle Cumbrian Way -reitille. Sitä pitkin voi palailla Keswickiin tai jatkaa kohti Borrowdalea kuten me teimme. Samaa huippuharjannetta pitkin pääsee myös Maiden Moor -nimiselle huipulle.

Scafell Pike

Englannin korkeimmalla vuorella on kaksi puolta.

Itse asiassa Scafell Pikelle (978 m) voi kiivetä kaikista neljästä ilmansuunnasta: Wasdalesta, Borrowdalesta, Great Langdalesta ja Eskdalesta.

Wasdalesta lähtevä Brown Tongue on suosituin, koska se on nopein ja helpoin reitti huipulle. Paljon mielenkiintoisempi on Borrowdalen suunnasta lähtevä Corridor Route. Klassinen reitti johtaa Sealthwaiten kylästä Styviten solan ja Piers Ghyllin vaikuttavaa kanjonia seuraillen Lingmellin solaan, jossa liitytään Wasdalen suunnasta nousevien huiputtajien katkeamattomaan virtaan.

Ero on silmiinpistävä. Borrowdalen suunnasta saapuvilla on reput ja retkeilyvarusteet, kun taas Wasdalen puolelta vuorelle kipuaa varsin sekalaisia seurueita. Englannin korkeimmalle kohdalle haluavat nekin, jotka eivät muutoin lähtisi vuorille. 

Wasdalen puolelta Scafell Pike on vain mäki, vaikkakin jyrkkä ja korkea. Ennen huippuharjannetta näkymät rajoittuvat enimmäkseen paluusuuntaan, jota hallitsee Wast Waterin järvi.

Corridor-reitillä maasto on vaihtelevampaa ja näköaloista saa nauttia rauhassa. Lähestyttäessä etualaa hallitsevat Great End ja Lingmell. Koko matkan niiden välistä pilkottaa myös matkan määränpää, Scafell Piken huippu. Vastapuolella kohoaa majesteettinen Great Gable.

Melkein ylös asti johtaa kohtuullisen hyvin erottuva polku, mutta huonolla näkyvyydellä kivikkoisella huipulla menettää helposti suuntavaistonsa.

Great Gable

Kun puhutaan kiipeilyhistoriasta, Wasdale Head on paikka, jota ei voi ohittaa. On katsojan silmissä, pitääkö legendaarista kiipeilijöiden hotellia autenttisena vai kulahtaneena, mutta tämän lähemmäs vuoria ja etäämmäs sivistyksestä järviseudulla ei pääse.

Vieressä kohoaa Scafell Pike, mutta laakson maisemaa hallitsee Great Gable (899 m). Sen seinämiä ja pilareita kalliokiipeilijät valloittavat vielä tänäkin päivänä.

Valtaväki on vaihtunut retkeilijöihin ja polkujuoksijoihin. Paikalliseen tapaan monella on seuranaan koira. Huipullakin niitä oli melkein yhtä paljon kuin ihmisiä.

Wasdale Headista huipulle voi noista Kirk Fellin ja Great Gablen välisen Beck Headin satulan tai Styheadin solan kautta. Loppunousu on kivinen, mutta teknisesti helpohko.

Kauniina päivinä huipulla riittää kävijöitä, mutta Scafell Pikeen verrattuna tunnelma on seesteinen. Monen mielestä juuri tämä on Lake Districtin ikonisin vuori.