Välimaa

27.09.2019 | Marinella Himari

Lammaspaimenviikko Välimaan saamelaistilalla on Metsähallituksen vapaaehtoistyötä ja matkailua yhdistävä tuote.

Lähes sekunnilleen soi puhelimen herätyskello. “Joko nyt on aamu?” mutisen ääneen ja kuoriudun uuteen päivään lämpimästä makuupussistani unisia silmiäni hieroen. Lapin yötön yö on sekoittanut rytmini, vaan lampaat eivät odota. Ne haluavat raikasta juomavettä ja hellyyttä – niitä kahta asiaa, jotka kuuluvat lammaspaimenen jokapäiväisiin tehtäviin.

Ainiin, villaiset ystävät pitää myös laskea. Puen ylleni, astun eteiseen ja kuulen jo tutuksi tulleen narinan, kun työnnän vanhan oven auki. Hieraisen uudestaan silmiäni, ja katson sivulle sojottavia hullunkurisia valkuaisia, joita seisoo matalien rappusten edessä kaksikymmentä paria. 

“Kaikki kymmenen tallessa!” iloitsen mielessäni, ja toivotan määkijöille hyvää huomenta. Lähdemme koko konklaavi kävelemään kohti pihan perällä sijaitsevaa vesikaukaloa, enkä eläessäni ole kokenut olevani suositumpi: lampaat seuraavat minua kaikkialle.

Olisipa minunkin paimenviikollani käynyt niin.

Teno virtaa omaa aikaansa, kun lasken vettä lampaille. Sadepilvet maleksivat matalalla pidättäen pisaroita. Vedän keuhkot täyteen puhdasta pohjoista luontoa. Uppoudun ajatuksiini, kunnes märkää valuu kaukalon reunan yli kengilleni. Säpsähdän takaisin tähän maailmaan, ja janoinen turpa tuuppaa jalkaani pehmeästi. Suljen hanan ja siirryn sivummalle – alkaa raivoisa lupsutus, kun pienet karheat kielet juovat ahnaasti vettä.

Vietän elämäni ensimmäistä lammaspaimenviikkoa Välimaan saamelaistilalla, joka sijaitsee puolessa välissä Utsjokea ja Nuorgamia. Tenon toisella puolen aukeavat Norjan lempeäpiirtoiset tunturit. Tekisi mieli hieraista silmiään vielä kolmannen kerran, sillä majapaikkani on kuin sadusta: vanhat ruohokattoiset hirsirakennukset pilkuttavat pihaa, joka vuonna 1858 kohosi näille vuosisataisille pyyntipaikoille Suomen pohjoisimpaan kolkkaan kalastajasaamelaisen Antti Jouninpoika Warsin toimesta. Tila on ainutlaatuinen historiallinen nähtävyys ja aito pala jokisaamelaisten menneisyyttä, suoranainen muinaisjäännös, joka kertoo kävijälleen entisaikojen elämästä. 

Nykyisin Metsähallituksen omistuksessa oleva koko perheen vierailukohde, Välimaa, on aina avoinna, vaikka rakennukset pidetäänkin lukittuina. Alueeseen voi silti tutustua vapaasti, ja luonnonläheisestä elämästä sekä alueen kalastus- ja viljelykulttuurista voi lukea lisää pihan portille sijoitetuista info-tauluista.

Lasken viettäneeni täällä jo neljä yötä. Ehkä. Ajantaju tuntuu kadonneen Tenon mukana, sillä rauhalliset päivät petaavat toisiaan: herään, pidän lampaille seuraa, vaihdan vedet, kirjoitan, valokuvaan, ja lämmitän saunaa, kunnes jälleen jossain vaiheessa yritän nukkumaan yöttömän yön pistäessä vastaan. Lampaat pitää kuitenkin laskea joka aamu, vaikka tuskin niistä yksikään haluaisi karata tästä aidatusta unelmasta.

Kerran kuitenkin kävi niin, että aiempi lammaspaimen laski eräänä aamuna kymmenen sijaan yksitoista lammasta; yksi oli poikinut yön aikana, ja pieni karitsa kurkisteli varovasti emon kiharoista. Olisipa minunkin paimenviikollani käynyt niin.

Välimaa on saanut minut miettimään ajan keston tajua ja käsitettä, joka tilanteesta riippuen joko kuluu, matelee tai juoksee. Joskus se vain häviää, ja joskus sitä täytyy jopa tappaa.

Täällä ollessani aika ei kuitenkaan tunnu kuluvan, eikä se tunnu liikkuvan. On vain tämä hetki, tämä tila, ja tämä maa, jonka menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus löytyvät näiden aitojen sisäpuolelta. Välimaasta. Paikasta, jossa jokaisen pohjoisen kulkijan kannattaa kerran elämässään pysähtyä – edes hetkeksi.