Ruijan halki

03.09.2025 | Tapani Leppänen

Arctic by Cycle -pyöräreitistön eeppisin osuus johtaa Finnmarkin ylängön halki Altaan, Jäämeren rantaan. Ikiaikaista postireittiä seuraileva reitti on pyöräseikkailu vailla vertaa.

Hieno hiekka pakenee maastopyörän renkaiden alta. Sitä Pöyrisjärvellä riittää.

Tällä kertaa valitsemme järven sijaan Norjan rajalle johtavan maastouran. Vaikka päivä on jo kääntynyt illaksi, pieni polkaisu tekee hyvää uuvuttavan matkapäivän päätteeksi. Silläkin uhalla, että kastumme kohta.

Puolentoista tunnin päästä, kun pystytämme telttoja Kaamusjärven rannalla, vettä tulee jo kaatamalla.

Akklimatisoituminen on alkanut. Kuivaa päälle ja makuupussiin.

Lappiin on kätketty aarre.

Arctic by Cycle -reitistö kutoo yhteen yli 3000 kilometriä polkuja ja sorateitä ilman pienintäkään maastoon merkittyä vihjettä.

Reitit ovat olemassa GPX-jälkinä puhelimissa, pyöräilytietokoneissa ja urheilukelloissa. Reittiviivan lisäksi nuotteihin kuuluvat telttapaikat ja matkan varrella olevat palvelut, joiden kartoittaminen olisi jäänyt monelta tekemättä.

Arctic Bikepacking Trail -hankkeita vetänyt Taneli Roininen on tehnyt valtavan työn. Reititys on maastossa tapahtuvaa jalkatyötä ja paikallisten kanssa tapahtuvaa vuoropuhelua. Jokainen kilometri on koluttu, ja paljon myös sellaisia teitä ja polkuja, jotka eivät koskaan päätyneet reitistön osaksi. Aikaa tähän kaikkeen kului kolmisen vuotta.

Ylläkseltä Altaan johtava osuus, Arktinen postitie, iskeytyi takaraivoon heti. Siitä oli puhetta jo vuosia sitten, kun hankkeen suunnitelmia ensimmäisen kerran esiteltiin. Asia jäi kummittelemaan mieleen ja siihen palattiin aina kun Tanelin kanssa kohtasimme.

Kun reitistö sitten virallisesti julkistettiin vuonna 2022, omat suunnitelmani olivat edelleen puheen tasolla.

Viime syksynä ilmaantui vihdoin sopiva hetki. Ikuisuusprojektiksi muuttunut pyörävaellus oli samalla Peltsin 50-vuotislahja – ei minulta, vaan vaimolta, joka tietää, että reissumiehelle oma aika on arvokkaampaa kuin mikään tavara maailmassa.

Muitakin muuttujia oli. Kalenterisulkeisten jälkeen jouduimme toteamaan, ettemme ehtisi ajamaan Äkäslömpolosta Altaan kulkevaa reittiä kokonaisuudessaan. Ylläs- ja Pallastuntureiden yli kulkeva alkuosa päätettiin jättää toiseen kertaan, sillä Finnmarkin ylänkö oli nyt se juttu.

Jäämerelle piti päästä. Edessä oli 250 kilometriä vaihtelevaa maastoa ja käytettävissä kahdeksan päivää.
 

Kaamusjärvellä varusteet kuivuivat auringossa ja reippaassa tuulessa aamutoimien aikana. Teltatkin saatiin pakattua kuivana. Edessä oli leppoisa päivä, sillä edellisenä iltana olimme ajaneet toista kymmentä kilometriä hyvää.

Suomen ja Norjan raja ylitettiin heti aamulla. Matka eteni vaihtelevaa mönkijäuraa alkavan ruskan värjäämässä maastossa. Oman aikansa ottivat kaksi ylitystä, joista jälkimmäinen ansaitsee erityisen maininnan.

Sihccajavren laskujoki kahlataan kaukaa järven puolelta kulkevaa matalikkoa seuraillen. Reittiviiva ja järven yli pöristellyt mönkijäkuski antoivat suuntaa ja uskoa siihen, että pyörät todella talutetaan järven poikki. Särkkää seurailemalla vettä oli syvimmillään polven korkeudelle.

Suolopjavren leiripaikka oli ainoa järkevä ennen Kautokeinoa. Sinne saavuttiin aikaisin iltapäivällä. Uitiin, viriteltiin tulet ja paistettiin edellisen illan rankkasateessa säästyneet makkarat.

Aamulla leiri pakattiin sopivasti sateen alta. Mönkijäura jatkui aiempaa kivisempänä ja kosteampana. Muutamat puron ylitykset hoituivat suurimmaksi osaksi ajamalla. Tunturikoivujen lomasta katseltiin ensimmäisiä, vähän avarampia maisemia.

Kautokeinoon saavuttaessa liityttiin hetkeksi päätielle. Noin 2000 asukkaan keskustaajama on alueen saamelaiskeskus.

Tavallisesti postireitin polkijat tekevät Kautokeinossa kahden päivän ruokaostokset. Meidän tapauksessamme toinen reitillä oleva kylä, Masi, osui viikon ainoalle päivälle, jolloin sikäläinen kauppa oli suljettu. Asia oli tiedossa, joten pyörien päälle pakattiin koko loppuviikon eväät.

Vaikka päivää ja matkaa oli jäljellä, leirintäalueen sauna ja mökkimajoitus näyttäytyivät tihkusateessa sen verran kutsuvina, että päätimme asettua taloksi ja ajaa reittisuunnitelman kiinni seuraavana päivänä.

Tästä eteenpäin noudatimmekin sitten virallisen reittikuvauksen ehdotusta sillä erotuksella, että viimeinen pitkä ajopäivä Altaan jaettiin Tanelin neuvosta kahtia.

 

Suolopjavren leiripaikalle ilmestyi tuttu hahmo, josta ei voinut erehtyä. Jotkut tämänkin lehden lukijoista ovat saattaneet seurata Andrei Jordi Turrón pyöräilyaiheisia päivityksiä ja kenties inspiroitua miehen pettämättömästä tyylistä.

Vaihdoimme kuulumiset kuten tapana on, mutta telttailimme kohteliaan välimatkan päässä toisistamme. Vielä Kautokeinossakin asutimme vierekkäisiä leirintäalueita, kunnes lyöttäydyimme yhteen seuraavan päivän etapilla.

Tulimme juttuun ja ajoimme loppumatkan Altaan yhdessä.

Kautokeinon ja Masin kylän välillä ajetaan sitä itseään, eli historiallisen postitien pohjaa. Välillä se on viivasuoraa vaihtelevan kuntoista soratietä, toisinaan puuttomalle ylängölle kiipeilevää serpentiiniä.

Vaikka vesistön ylityksiä ei ollut, tie itsessään oli monin paikoin veden vallassa. Lätäköistä selvittiin ajamalla, ja kengätkin kastuivat vain kerran. Kosteampana vuodenaikana tämäkin seikka on hyvä huomioida.

Arktisen postitien sesonki ajoittuu elokuun puolivälistä ensilumeen, sillä alkukesä on märkä ja sitä seuraa räkkä.

Taneli Roinisen mukaan sesonki tarkoittaa noin 70 vuosittaista maastopyöräilijää. Kun mukaan lasketaan reitin gravel-versio, määrä moninkertaistuu.

Aikapaineessa ehdimme harkita gravel-reittiä itsekin, mutta jälkeenpäin kiittelimme valintaamme.

Tihkusateeksi kääntynyt päivä päättyi Mazzejohkan mahtavaan laaksoon. Vuolaana virtaava joki ylitettiin tukevasti siltaa pitkin ja pian sen jälkeen käännyttiin reitin upeimmille telttapaikoille Stuoravadajohkan haaraan.

Pitkän päivän päätteeksi istuskelimme iltaa kahden suomalaisen kalamiehen leirissä.

Kirkas ja tuulinen aamu teki taas ihmeitä kosteille varusteille. Lätäköiden täplittämä postitie jatkui kohti Masin kylää.

Huikean laskupätkän tappioiksi kirjattiin katkennut pinna. Näissä olosuhteissa pyörät ovat muutenkin kovilla, jatkuvassa vesi- ja hiekkakylvyssä.

Masin kauppa oli kuin olikin suljettu. Ainakin tässä tapauksessa ilmoitettuihin aukioloaikoihin voi siis luottaa.

Kylän jälkeen menetetty korkeus ajettiin takaisin. Armoton nousu palkittiin, sillä tästä eteenpäin luvassa on reitin parasta maastopyöräilyä.

Iltaa kohden tuuli alkoi yltyä. Tämäkin oli tiedossa, sillä viikon keskelle ennustettu myräkkä oli kummitellut mielessä alusta asti. Kuin kohtalon ivana telttailisimme pian reitin korkeimmalla kohdalla melkein 600 metriä merenpinnan yläpuolella.

Avotunturissa ei ollut juuri suojaa, mutta ei oikein vaihtoehtojakaan. Taistelimme teltat pystyyn kolmen miehen voimin.

Tuuli puhalsi puuskissa yli 15 metriä sekunnissa ja reipas saderintamakin meni illan tunteina ylitse.

Uimaan ei tehnyt mieli, mutta teltassa uni maistui.
 

Arktinen postitie on vaativa, mutta häkellyttävän hieno maastopyöräseikkailu.

Finnmarkin ylänkö ei ole maisemasta erottuvaa vuoristoa, vaan valtava, noin 300–500 metrin korkeudessa makaava tasanko, jonka syvässä kanjonissa virtaava Altajoki halkaisee matkalla Jäämerelle. Idässä alue rajautuu Tenon laaksoon.

Seuraavat ajopäivät tarjosivat upeaa maastopyöräilyä tällä karulla ja puuttomalla tundralla.

Sää oli poutainen, mutta tuuli yltyi edelleen yön lukemista. Nyt se puhalsi puuskissa jo 20 metriä sekunnissa, onneksi selän takana.

Tasaisella ei tarvinnut polkea ja ylämäkeenkin sai reipasta apua! Sivutuulessa sai osviittaa siitä, miltä tuntuisi polkea vastakkaiseen suuntaan. Puuskissa pyörän ohjattavuus katosi melkein kokonaan.

Vindejavrihytta tarjosi odottamattoman tuulensuojan lounastauon ajaksi. Tupa oli jonkinlaisen remontin alla ja osoittautui ainakin sillä hetkellä avoimeksi.

Poljimme pussiruoalla. Tavaksi tuli nauttia päivän aikana kevyempi keittolounas ja iltaisin tukevampi retkiateria.

Tuulisen päivän päätteeksi laskeuduttiin Jotkan laaksoon, jossa yösijan, illallisen ja varsin kelvollisen saunan tarjosi alueen ainoa tunturitupa, Jotka Fjellstue.  

Jotkan illallinen kannattaa varata etukäteen, jotta vaikean taipaleen päässä sijaitsevalla tuvalla osataan varautua vieraisiin. Saamelainen porokeitto, bidos, oli perinneruokaa parhaimmillaan ja pesi mennen tullen foliopussista nautitun kaimansa.

Tuuli ulvoi nurkissa. Tällaisena yönä tuvan lämpöä osaa arvostaa.

Tupayön jälkeen tunkattiin ylös Jotkan laaksosta. Storajávrin ranta oli valkoisenaan paikallisten kesäasuntoja eli vanhoja asuntovaununraatoja kalamiesten tukikohtina.

Matka eteni mukavasti kivistä, mutta hyvin ajettavaa maastouraa ylängön halki. Tuuli oli tyyntynyt, ja aurinko lämmitti, vaikka lämpötila oli tuskin kymmentä astetta.

Meilläkin oli mukana kevyet kalavehkeet ja Tanelin ansiokkaasti laatimat vinkit sekä ottipaikoista että alueen moninaisista lupakäytännöistä. Yritykset ja onnistumiset jäivät kuitenkin vähiin, kun pyöräily ja leirielämä veivät voiton.

Reitillä nousut ja laskut seurasivat toisiaan. Järki sanoi, että alamäkeä on oltava enemmän, vaikkei se aina siltä tuntunut. Maali oli kuitenkin merenpinnan tasolla. Päivän päätteeksi jäämeri näkyi jo horisontissa.

Arktinen postitie on vaativa, mutta häkellyttävän hieno maastopyöräseikkailu, jonka parasta antia ovat puutonta ylänköä halkovat polku-urat ja avarat maisemat.

Jos joku yllätti, niin se, kuinka hyvää maastopyöräilyä reitti tarjosi.

Saman reitin gravel-versio antaa parastaan Kautokeinon ja Altan välillä, jossa varsinainen postitie on säilynyt parhaiten. Maastopyöräilijällekin historiallinen postitie on tärkeä osa kokonaisuutta, vaikka sen viimeinen, matkailukäyttöön kunnostettu osuus, ei maastopyöräreittiin kuulukaan.

Avarassa maisemassa ihminen tuntee itsensä pieneksi. Kokemus on vahva, ja juuri sitä mitä erämaista usein haetaan. Näillä leveyksillä se toteutuu paremmin kuin hyvin.

Reitillä tapaamamme pyöräilijät lasketaan yhden käden sormilla. Jos Kautokeinoa ei oteta lukuun, muutkin kohtaamiset rajoittuivat muutamaan kalamieheen. Jotkan tuvallakin olimme ainoat asiakkaat.

Pyöräilijän on pärjättävä omillaan, tarvittaessa päiväkausia. Olipa alla tavallinen maastopyörä tai läski, sen pitää olla luotettava kulkupeli. Pyörään pitää saada kiinni riittävä määrä tavaraa, ja mahdolliset viat pitää pystyä korjaamaan.

Terävä liuskekivi puhkaisi läskirenkaan kyljen viimeisenä aamuna. Jos retken ainoaa paikkausoperaatiota ei lasketa, ylängöltä tultiin metsänrajan alapuolelle niin että heilahti.

Vaikka Altajoen varteen laskeudutaan pikitietä pitkin, viimeisenkään päivän etappi ei ole pelkkää siirtymää. Päätien sijaan kaupunkia kohti kiemurrellaan Altajoen rantatörmälle rakennettuja maastopyöräreittejä pitkin.   

Alta on kaukana myös logistisesti, sillä Kautokeinon kautta ei ole olemassa julkisen liikenteen yhteyttä Suomeen. Lentokoneella pääsee Osloon ja bussilla Karasjoelle. Pyöräpaikkoja ei kuitenkaan voi varata etukäteen, ja jatkoyhteys Rovaniemelle vie aikaa.

Ylivoimaisesti kätevin vaihtoehto on Polar Star Travelin operoima Arctic Post Road Shuttle Service. Palvelu on räätälöity pyöräilijöille ja ajetaan Altasta Kolariin ja Kittilään lauantaisin elo-syyskuussa.

Meidän paluumatkastamme oli sovittu Näkkälän eräpalveluiden Samulin kanssa.

Ennen kuin pyörät nostettiin autoon, renkaat kastettiin Jäämeren hyiseen veteen.