Ikä ei ole vain numero

03.12.2025 | Raija Hentman

Vaeltajan ikääntyminen muuttaa monenlaisia asioita. En varmaankaan ole yksin kremppojeni kanssa, mutta miten muut ovat kokeneet vuosien kertymisen?

Omien tuntemuksien lisäksi piti saada muiden kokemuksia vuosien karttumisen vaikutuksista vaellusharrastukseen. Niinpä laadittiin kysely ja Suomen Latu julkaisi sen. Kyselyyn vastasi 255 henkilöä, jotka harrastivat vaeltamista, heistä 184 oli naisia. Eläkeläisiä kaikista vastaajista oli 59 %.

97 % vastanneista teki patikkavaelluksia ja 30 % hiihtovaelluksia. Koska kysely ei koskenut kaikkia ikäryhmiä, tuloksista ei selviä vaeltamisen suosio nuoremmissa ikäryhmissä. Mielenkiintoista kyllä, ikäryhmässä 65–74 harrastajia oli eniten, 43 %, 50–64-vuotiaita 36 %, 75–84-vuotiaitakin vielä 13 % ja alle viisikymppisiä 8 %. Nuorin joukko ei ehkä vielä kokenut kuuluvansa kohderyhmään.

Olin melkein kolmenkymmenen, kun tein ensimmäisen Lapin vaellukseni (harmi) 1977. Siitä tulee 49 vuotta ensi vuonna huhtikuussa. Sen jälkeen vaeltaminen ei ole lakannut – vielä. Usein sanotaan, että mieli tuppaa olemaan aivan eri-ikäinen kuin keho, mutta kummasti nekin tuntemuksen alkavat lähetä toisiaan.

Kertyneet ikävuodet hidastavat ensimmäiseksi palautumista. Itse en muista, milloin sen huomasin, mutta kyselyssä jotkut kiinnittivät siihen huomiota jo päälle nelikymppisinä, useammat viidenkymmenen korvilla ja kuusikymppisinä viimeistään.

Olen nyt 64 ja viimeisen 5 vuoden aikana vauhti ja palautuminen on hidastunut.
-nainen 55–64 v

Vaikka lihasten suorituskyky alkaa vähetä 30 ikävuoden jälkeen, merkittävästi se muuttuu vasta 50–60 vuoden iässä. Kun hormonitoiminta hiipuu, siitä seuraa lihaskudoksen määrän väheneminen sekä sidekudoksen ja rasvan määrän lisääntyminen soluissa.

Vanhetessa myös sydämen maksimisyke, iskutilavuus ja supistusvoima sekä lihasten hiussuonisto vähenevät. Niinpä hapen saanti heikkenee. Näiden muutosten seurauksena palautuminen on hitaampaa.

Tänä kesänä, 57-vuotiaana, viikon mittaiselta vaellukselta palautuminen kesti kauan. Polvi vihoitteli kuukauden, aikaisemmin ehkä päivän.
-nainen 50–64 v.

45-vuotiaana polvinivelten rustopinnat eivät enää sallineet entisenlaisia vaellusmatkoja. 55 ikävuoden jälkeen palautuminen on selkeästi heikentynyt ja matkat entisestään lyhentyneet. Eikä tule enää niin helposti lähdettyä vaellukselle.
-nainen 50–64 v.

Polvet eivät kestä pitkiä matkoja rinkan kanssa ja hankalissa maastoissa vaeltamista. Hiihtovaelluksella polvet kestävät hyvin.
-nainen 50–64 v.

Kulumavaivojen lisääntyessä siirtynyt rinkkavaeltamisesta pulkkaretkeilyyn talvella.
-nainen 50–64 v.

Nivelrikko on ikävä seuralainen vaeltajalle. Polveni alkoivat oirehtia vaelluksella Englannissa vuonna 2005. Neljän vuoden kuluttua sain järeät polvituet ammatin vuoksi, ja niiden kanssa sinnittelin vuoteen 2019, jolloin molemmat polvet saivat kerralla tekonivelet (Latu&Polku 4/2019). Lääkärikunta ei välttämättä liputa tukien puolesta, mutta oma kokemukseni on, että niin polvi-, selkä- kuin rannetuista on hyötyä.

Olen muita nivelvaivaisia onnekkaampi, sillä jotkut piuhat ovat ilmeisesti poikki, kun mikään ei koskaan särje, vaikka kuormitus- ja liikekipuja onkin. Niihin otan kipulääkettä.

Joka tapauksessa pahinta myrkkyä nivelartroosille on liikkumattomuus. Sopivasti annosteltu liikunta voitelee niveliä, vaikka nivelneste väheneekin ja sidekudos lisääntyy.

Hiihtovaellus ahkiota kiskoen onkin nivelystävällisempää kuin patikointi. Ahkion kanssa hiihtäessä tavaroiden paino ei kuormita niveliä ja selkärankaa kuten rinkan kanssa kulkiessa.

”40-vuotiaana rinkan paino oli noin 30 kg, nyt noin 16 kg. Päivämatkat ovat tippuneet 25:stä 9:ään. Aluksi piti katsella karttaa ja kompassia. Nyt vilkaisu karttaan ja menoksi (mutta molemmilla tavoilla eksyy). Jos eksytään, pysähdytään, tehdään kahvit ja huokaistaan, sitten jatketaan. Sitä paitsi eksyminen on hyvä asia; sitä löytää uusia paikkoja.”
-mies 75–84 v.

Niin, vaellusten päivämatkat ovat lyhentyneet. En ole koskaan ollut pitkien, kymmenien kilometrien taivaltaja, mutta nykyisin 10 kilometriä tuntuu olevan sopivasti, kuten monella muullakin vastanneella.

Elokuun helteessä lyhyemmätkin kilometrimäärät riittivät. Viikon tai vähän reilun vaellukset ovat riittäviä, vaikka tiedän, että vasta parin viikon tai sitä pidemmällä vaelluksella irtautuu arjesta kunnolla.

Eikä rapistuminen ole siihen loppunut. Polvien korjaamisen jälkeen lonkat alkavat olla varaosia vailla, ja selän muutokset tuottavat ongelmia ennen kaikkea arkiliikuntaan.

Rinkkaa kantaessa on helpompaa, sillä rinkka toimii vastapainona, jolloin selkälihasten ei pelkästään tarvitse ylläpitää ylävartalon vinoksi muuttunutta asentoa. Ilman rinkkaa kulkiessa selkätuki helpottaa.

Lisäksi sauvat ovat apuna. Vaellussauvat siirtävät osan kuormasta ylävartalolle. Tutkimuksen mukaan polvien kuorma keventyy maastosta riippuen 15–20 %, jyrkissä alamäissä jopa 25 %. Se on paljon.

Noin 50-vuotiaana vaihdoin nivelrikon takia kevyempään rinkkaan ja ryhdyin käyttämään kävelysauvoja. Lisäksi pyrin keventämään kaikkea varustustani. Lyhennän päivämatkoja ja käytän polviin tulehduskipuvoidetta. Otan varmuuden vuoksi mukaan myös polvituet ja kipulääkettä. Varaan pidemmille vaelluksille yhden ylimääräisen lepopäivän, jotta polvet ehtivät palautua.
-nainen 50–64 v.
 

Jätän todellisen kevytretkeilyn paljon nuoremmille miehille ja naisille, jotka eivät tiedä vanhuudesta mitään.

Itse olen ollut nelijalkainen vaeltaja jo 1990-luvun alkupuolelta. En olisi selvinnyt ollenkaan noista polvileikkausta edeltävistä vuosista ilman sauvoja. Toki sekin on totta, että maastossa kävely ilman sauvojen suomaa tukea ylläpitää tasapainoa paremmin.

Terveysverkko.fi-sivustolla tasapainosta kirjoitetaan näin: ”Kehon asennon hallintaan osallistuvat keskushermosto, hermolihasjärjestelmä, tuki- ja liikuntaelimistö, sisäkorvan tasapainoelin, näkö, mekaaninen tuntoaisti ja asento- sekä liiketunto. […] Ikääntyessä erityisesti alaraajojen lihasten voima heikkenee sekä voimantuottonopeus huononee ja tämä vaikuttaa tasapainon hallintaan. Myös nivelten liikelaajuuksien pieneneminen, selkärangan jäykistyminen, etukumara asento vaikuttavat tasapainoon negatiivisesti.”

Ajassa ei voi peruuttaa, mutta hyvin suunnitellulla treeniohjelmalla voidaan harjoittaa asennonhallintaan vaikuttavia elinjärjestelmiä. Jollen muuta saa päivässä aikaiseksi tasapainon parantamiseksi, seison hampaita pestessä vuorotellen yhdellä jalalla.

Toisilla on parempi perimä kuin toisilla, mutta käytännössä kaikki vastaajat olivat kokeneet jonkin muuttuneen.

Täytettyäni 80 alkoivat päivämatkat lyhentyä, samoin vaelluksien pituudet. Rinkka on keventynyt pussiruokien ja kevyempien varusteiden ansiosta.
mies 75–84 v.

Kun 80 alkaa olla lähellä, askel hidastuu ja päivämatkat lyhenee. Kun on 60 vuotta vaeltanut saman kumppanin kanssa, leirielämä sujuu ilman kummempia ongelmia.
nainen 75–84 v.

Tällä pariskunnalla lienee hyvä perimä, mutta muuta salaisuutta kuin liikunnallinen, tasapainoinen elämä, terveellinen ruoka ja rakkaus luontoon ei lyhyessä juttutuokiossa ilmennyt.

En ole havainnut muutoksia.
-mies 75–84 v.

Vastaus kiinnitti huomioni, joten täytyi soittaa ja kysyä tältä mieheltä, mikä oli hänen salaisuutensa. Vastaus: läpi elämän jatkunut suunnistus- ja uintiharrastus. Siinä on kaksi lajia, jotka treenaavat kehoa kokonaisvaltaisesti. Hän nosti esiin myös sosiaalisen aktiivisuuden.

Selkä ei salli enää painavaa rinkkaa. Nukkuminen teltassa on hankalaa, etenkin matalaan telttaan pääseminen.
-nainen 50–64 v.

Lonkkaproteesit pakottivat syventymään kevytretkeilyyn. Sen ansiosta olen pystynyt jatkamaan retkeilyä. Samoin ahkion päivitin kevyempään.
-mies 50–64 v.

Päivämatkat ja varusteitten paino piti harkita uudelleen, kun toisen polven nivelrikko alkoi haitata noin 73–75 vuotiaana. Harkitsen tekoniveltä parhaillaan. Samalla 21 vrk retket vaihtuivat 4–8 päiväisiin.
-nainen 75–84 v.

Varusteiden keventäminen on ollut useimpien kyselyyn vastanneiden osaratkaisu, ja siihenhän on nykyisin hyvät mahdollisuudet.

Aloitin keventämisen 2020. Rinkka vaihdetaan usein ensin. Olen tottunut vuosikymmeniä pakkaamaan määrätyt tavarat rinkan ylä- ja alalokeroon, sivutaskuihin ja läppätaskuun. Oikeasti kevyt rinkka on riisuttu niistä kaikista, ja sekös on tuottanut päänvaivaa!

Äärimmäiseen kevytretkeilyyn kuuluu sellainen niukkuus ja epämukavuus, johon oma mieleni ja kehoni eivät enää taivu. En halua kulkea jalat märkänä, vaikka jalkineet olisivat kuinka kevyet. Tarvitsen riittävästi lämmintä vaatetta ja hyvän makuupussin, sillä palelen paljon helpommin kuin nuorena. Ensiapuvälineistä ei voi laistaa, ja ruokaakin pitäisi olla riittävästi.

Jätän todellisen kevytretkeilyn paljon nuoremmille miehille ja naisille, jotka eivät tiedä vanhuudesta mitään.

Ensimmäinen kevytrinkkani oli 45-litrainen (1182 g sadesuojan kanssa). Sen ulkopuolelle jäi killumaan kaikenlaisia nyyttejä. Sitten tilasin Englannista omalle selänpituudelle tehdyn 60-litraisen kantolaitteen (1288 g sadesuojan ja reikätyynyn kanssa).

Reikätyyny suojelee lanneselästä törröttävää, paikoiltaan siirtynyttä nikamaa kipeytymästä. Reikätyyny on tehty vanhasta 1980-luvun makuualustasta ja kiinnitetty sukkahousun toisella lahkeella.

Tämäkin rinkka on yhtenäinen pötkö, ja avoimet sivutaskut liian pienet. Haikailen edelleen kunnollisten sivutaskujen ja läppätaskun perään, vaikka saankin tähän rinkkaani juuri ja juuri pakattua sen 15 kg, jonka vielä jaksan ensimmäisinä päivinä kantaa.

Teltta oli seuraavana vuorossa. Ossi Määtän kevytretkeilyluennon jälkeen hankin kiinalaisen kahden hengen harjateltan, joka pystytetään vaellussauvojen avulla. Se on kevyt, noin kilon painava yksikerrosteltta, jossa on tilaa levittäytyä, mutta joka on turhan altis tuulelle. Sisäseinien verkkomateriaalin vuoksi teltta on kylmempi kuin perinteiset kaksikerrosteltat. Se toimii hyvin metsämaisemissa, mutta en suosittele avotunturiin.

Seuraavaksi tavaraa pullistelevaan varustekomeroon ilmestyi kahden hengen kotimainen vaelluskotateltta (noin 1,3 kg). Sekin pystytetään vaellussauvojen varaan. Tilaa on kahdelle, ja näin lyhyt ihminen pystyy seisomaan suorana keskellä telttaa. Mutta sekään ei ole parhaimmillaan avotunturissa kovassa tuulessa. Vieläköhän pitäisi hankkia alle kilon painoinen yhden hengen teltta?

Joillekin ratkaisu on ollut riippukeinu.

Teltta kuin teltta, suurin ongelma on kömpelyys. Ylös päästäkseen on ensin kammettava itsensä kontilleen ja sitten peruutettava takapuoli edellä ulos ja ylös. Telttaan meno ei ole yhtään sen ketterämpää, joten en ihmettele, että monelle vastaajalle telttailu oli muuttunut työlääksi.

65 v. jälkeen päivämatkan lyhentyneet, rinkka keventynyt, mökkiyöpymisten määrä lisääntynyt.
-nainen 65–74 v.

Telttaöitä vaelluksilla yhä vähemmän kuin aiemmin, ja enemmän yöpymisiä autiotuvissa, varsinkin talvella. Kahdella viimeisellä reissulla osa yöpymisistä jo varaustuvissa!
-mies 50–64 v.

Päivämatkat, rinkan paino. Tänä kesänä pohjois-Ruotsissa varasin tuvat, jolloin pitemmät päivämatkat (ad 22 km) mahdollisia, kun rinkka kevyempi (ei telttaa eikä lämmintä makuupussia).
-nainen 50–64 v.

Ulkomailla olen tehnyt useita vaelluksia, joissa tavarat kuljetetaan yöpymispaikasta toiseen.
-nainen 50–64 v.

Tupamajoitus, yöpyminen laavussa tai kodassa on yhä useamman valinta, niin minunkin. Normaalissa istuma-asennossa toimiminen on vain niin paljon helpompaa.

Hyttysaikaan muutaman kymmenen grammaa painavan rankisen ansiosta myös yöpyminen avomajoitteessa onnistuu. Nykyisin räkkää on usein vielä syyskuussakin.

Ruotsissa Svenska Turistföreningenin ja Norjassa Den Norske Turistföreningin laaja tupaverkosto merkityillä reiteillä tarjoaa puitteet retkeilyyn kevyellä kantamuksella. Majoissa on ruoanlaitto- ja ruokailuvälineet, vuoteissa patjat, paksut peitot ja tyynyt.

Kämpältä kämpälle voisi siis kulkea ilman keitintä, telttaa ja makuupussia, vain vaatteet, retkiruoat, termoseväät ja retkilakana mukana.

Osalla tuvista voi myös ostaa elintarvikkeita, joten edes kaikkia retkiruokia ei olisi pakko kuljettaa. Toisaalta tupien välit ovat usein huomattavasti pidempiä kuin meillä autio- ja varaustupien etäisyydet ovat toisistaan. Jonkinlainen hätämajoite on siis syytä olla matkassa, kuljetaanpa missä tahansa.

Vaeltaminen on Euroopassa hyvin erilaista kuin Suomessa. Vuoristomajalta toiselle kuljetaan vähin varustein, sillä perillä odottavat petipaikat ja valmiit ateriat. Esimerkiksi Englannissa on valmiita vaelluspaketteja, joissa tavarat kuljetetaan yöpymispaikasta toiseen.

Suomessa parempaa varustelua on vain vuokratuvissa.

Teltassa nukkuminen huonontunut.
-nainen 65–74 v.

Makuualustan on oltava riittävän pehmeä ja makuupussin extralämmin.
-nainen 50–64 v.

Iltaisin joutuu miettimään minkä verran uskaltaa mitään nestettä juoda.
-mies 65–74 v

Yöpymiseen tuli tänä vuonna lisähaaste, kun uniapnean hoitoon tuli käyttöön cpap-laite. mies 65–74 v.

Hyvien unien merkitys vain korostuu iän myötä. Kaukana ovat ne ajat, jolloin yksi umpisolumuovinen alusta riitti. Ilmapatjalla on oltava paksuutta useita senttejä, jotta lonkat ja huono selkäruoto eivät valita.

Kesämakuupussinkin päivitin. Tämä Cumuluksella mittatilaustyönä valmistettu pussi painaa puolisen kiloa, vaikka otin siihen hiukan lisää untuvatäytettä ja leveyttä. Mutta pituus on sovitettu itselle, samoin täytteiden jakautuminen, vetoketju on lyhyempi ja kankaat keveitä.

Useimmille käy niin, että joutuu yöllä hipsimään pissalle. Aina se on kenkkua, mutta olosuhteista riippuu kuinka kenkkua. Tuvassa oven kolina voi herättää muut, sateessa tai talvipakkasella ei taatusti tee mieli lähteä makuupussin lämmöstä.

Autonominen hermosto säätelee sisäelinten toimintaa. Itse olen saanut parannettua unen laatua tekemällä vagushermon silmä- ym. harjoitteita säännöllisesti. Silti kannattaa nestettä tankata enemmän päivällä kuin illalla.

Uniapnea sen sijaan on hankalampi juttu. Yksi retkikaverini on saanut avun kuorsauskiskosta, joka on vaimentanut korinat ja poistanut hengityskatkot.

Viilaan nykyään aika paljon rinkan painoa ja kuivaan ruuat itse, ei pelkästään maun vuoksi vaan myös rinkan painoa keventääkseni.
-nainen 50–64 v.

Ruokahalu huono rasituksen jälkeen.
-mies 75–84 v.

Käytän aikaa leiriytymiseen, ruoan laittoon. Usein tulee vielä yöpymispaikassa käveltyä katsomaan ympäristöä ilman kantamuksia.
-nainen 65–74 v.

Ruoka on tärkeä osa vaellusta. Vaikka se toisille on pelkkää tankin täytettä, energiavarastot täytyy täydentää – muuten ei jalka nouse. Ruokahalun häviäminen rasituksessa hankaloittaa hommaa, mutta jos innostusta riittää omien ruokien kuivattamiseen ja kokoamiseen, siitä voi olla apua.

Olen aina ollut herkuttelija, mutta kun nykyisin ihmiset haluavat olla omana ruoka- ja telttakuntana, olen lipsunut retkikokki-imagoni ylläpitämisestä vain itselleni kokatessa. Sen olen huomannut, että ruoka-annokseni ovat lähes puolittuneet.

En jaksaisi olla kovin sosiaalinen eli seurustella muiden vaeltajien kanssa niin kuin nuorempana.
-nainen 50–64 v.

Hyvä porukka auttaa jaksamaan, autetaan toinen toisiamme. Huumoria olla pitää.
-nainen 65–74 v.

Juttelen muille vaeltajille helpommin.
-nainen 65–74 v.

Ehkä nykyään […] leirielämä on erilaista: eri vetäjät – heistähän se paljon on kiinni.
-mies 50–64 v.

Sosiaalisuuskin muuttuu iän myötä; toiset kääntyvät sisään-, toiset ulospäin. Suurin osa vastaajista (82 %) vaelsi omalla porukalla, mutta osa teki myös yksin vaelluksia (32 %). Vain 13 % lähti opastetulle vaellukselle, ja vastaajista noin 3 % toimi vaellusoppaana.

Opastetussa ryhmässä voi arveluttaa kuinka kaikkien kanssa tulee toimeen, jollei tunne heitä ennestään. Mutta jos kaikilla synkkaa, ryhmä voi olla mahtava voimavara.

Itse en kulkiessa pahemmin puhu, vaan keskityn suunnistamiseen ja ympäristöön. Jos porukassa käy taukoamaton pulina, mietin mahtavatko kiinnittää huomiota maisemaan ja sen yksityiskohtiin. Toisaalta hyvät keskustelut ovat elähdyttäviä. Tutulla porukalla kulkiessa ei tule yllätyksiä.

Jos tulee ero puolisosta, jonka kanssa on vaeltanut, saattaa hyvä harrastus hiipua. Silloin ehkä kannattaisi hakeutua retkeily-yhdistykseen, jossa on saman henkistä porukkaa. Iän karttuessa isompi ongelma voi olla, että vaelluskavereita ei omanikäisissä enää ole.

Käytössä aina paperikartta ja myös kartta-appi. En yleensä erämaa-alueilla vaella yksin, vaikka kovasti haluaisin. En luota omiin suunnistustaitoihini erämaassa ja siksi pitäydyn lähinnä valmiilla reiteillä.
-nainen 50–64 v.

Viimeisen 6 vuoden aikana rohkeus kulkea suunnistamalla on lisääntynyt.
-nainen 65–74 v.

Noin 50 täytettyäni olen kiinnittänyt enemmän huomiota turvallisuusasioihin esim. reittisuunnittelussa; lyhyempiä matkoja ja mahdollisuus lyhentää reittiä tarvittaessa.
-nainen 50–64 v.

Kiireen olemme jättäneet pois eli tiukat lähtö- ja paluuaikataulut. Retkisuunnitelmassa on aina vähintään 2 päivää väljää. Reittisuunnitelmat tehdään myös aina vaihtoehdoilla A, B ja C, suuntaa pitää voida muuttaa sään, voinnin ja muiden olosuhteiden mukaan.
-nainen 50–64 v.

Pitkä kokemus on hyvä turvatekijä, mutta lepsuilla ei silti parane. Ei ole tainnut olla yhtään vaellusta viime aikoina, etten olisi jotain muutosta tehnyt suunnitelmaan vaelluksen aikana. Asialliset ensiapuvälineet kulkevat aina mukana, mutta niitä on tarvittu lähinnä rakkojen paikkailuun – onneksi.

Tulostan aina tarkemmat kartat netistä, sillä 1:50 000 kartatkin tuntuvat liian pienimittakaavaisilta. Lisäksi seuraan kännykkään ladatusta offline-tilassa toimivasta karttasovelluksesta matkan etenemistä. Hitaus on hankalassa maastossa hyväksi.

112-sovellus pitäisi olla jokaisella vaeltajalla ladattuna kännykkään. Nykyiset pienikokoiset satelliittilähettimet ovat se viimekäden turva, jos kaikesta huolimatta käy köpelösti. Hätäkutsu lähtee napin painalluksella, ja välittyy lopulta pelastusviranomaisille.

Jossain vaiheessa edessä on väistämätön: siirtyminen päiväretkeilyyn. Sitä ennen voi tehdä niin kuin jotkut vastaajista, eli siirtyä pätkän matkaa kivalle leiripaikalle ja tehdä siitä päiväretkiä. Kilometrin päässä maisema on taas erilainen. Alla olevat kommentit osuvat harrastuksen ytimeen:

Vaeltamisessa on merkityksellistä elämys ja tunne olla läsnä itselle ja vuoropuhelu itsen kanssa. Ei digitaalisuutta ja kameroiden räpsettä, nähdä ja kuulla luontoa, olla osa sitä, turvallisuus, ajattomuus, kiireettömyys ja luottamus. Elämä kantaa tässäkin.
-nainen 75–84 v.

Ensimmäinen rinkkavaellus vasta 2019 eläkkeelle päästyäni. Silloin ajattelin, että jos pari reissua edes pystyisi tekemään, mutta vielä 70-vuotiaana tuntuu jalka nousevan ja erämaat kiehtovat aina vain enemmän.
-mies 65–74 v.

Ei luovuteta, vaan jatketaan tästä – vaelluksilla, päiväretkillä, luonnossa!

Lue lisää:
terveysverkko.fi/tietopankki/terveysliikunta/ikaantymisen-vaikutukset-elimistoon/